Heitin Saksan peruskurssin kirjat yläasteella nurkkaan aika nopeasti. Perusteluina olivat muistaakseni urpo opettaja ja totaalisen dorka oppikirjasarja. Vähänpä silloin aavistin kielitaidon todellista tärkeyttä ja sen vaikutusta elämään tulevaisuudessa. Kahdeksankymmentäluvulla pohjois-suomalaisessa pikkukaupungissa kasvaneena minulla ei ollut vielä käytännön käsitystä maailman avaruudesta. Kanarianmatkaa ja ruotsinristelyä lukuun ottamatta.
Maailma kotimaan ulkopuolella aukeni kertaheitolla lähtiessämme kaverini kanssa kesätöihin Englantiin. Pari ensimmäistä viikkoa meni, ennenkuin aloimme ymmärtää työnjohtajan vahvalla skotlannin murteella antamaa selostusta työtehtävistä. Se kuulosti hämmentävän erilaiselta kuin koulussa opittu englanti.
Jonkunlainen innostus kansainvälisyyteen ilmeisesti iski, koska ensimmäisen reissun jälkeen se oli sitten menoa. Seuraavana kesänä Englanti kutsui taas. Lähes jokavuotiset interrail matkat ja Erasmusvaihdot olivat luonnollinen jatkumo. Suorana seurauksena voinee myös nähdä meidän molempien monikulttuuriset avioliitot. Sanomattakin lienee selvää, ettei kieltenopiskelu ole jäänyt oppivelvollisuusvuosiin.
Tiina Rajamäki liputti Helsingin Sanomissa kielten opiskelun puolesta. Niin teen minäkin. Rajamäen mukaan kieltenopiskelu on menettänyt suosiotaan. Kuvittelin nykyisten yläaste- ja lukioikäisten olevan kansainvälisemmin orientoituneita kuin itse olin samassa iässä ja siten kielten opiskelusta kiinnostuneempia. Ilmeisesti näin ei ole.
Se, että englanti riittäisi, on harhaa. Tokihan kansainvälisissä yrityksissä työkieli on yleensä aina englanti, monella eri murteella mongerrettuna. Se ei vähennä muiden kielten tärkeyttä. Mikäli maailmalle mielii, on laajemmasta kielitaidosta paljon hyötyä. Sillä voi erottua muista hakijoista työmarkkinoilla. Horisontti myös työtehtävien suhteen laajenee sekä kotimaassa etta ulkomailla, kun osaa muitakin kieliä kuin englantia. Ilman hollannin taitoa en esimerkiksi voisi tehdä nykyistä työtäni ja muutenkin arjessa pärjääminen olisi hankalampaa.
Vaikka moni ekspatriaatti ei puhu asuinmaansa kieltä, veikkaan että elämä käy helpommaksi kun osaa kommunikoida paikallisten kanssa edes välttävästi. On myös kiva osata hoitaa asiansa itse, ilman ulkopuolista apua. Esimerkiksi vero-, vakuutus- ja pankkiasiat hoidetaan yleensä maan omalla kielellä. Kieli on avain ympäröivän kulttuurin ymmärtämiseksi. Se selittää monta kummallista ilmiötä ja paikallisten alkuasukkaiden outoa käytöstä. Kieliympäristössä asuminen on ainulaatuinen tilaisuus oppimiseen. Sitä mahdollisuutta ei kannata hukata.Siksi ainakin alkeet kannattaa opetella, vaikka ei olisikaan jäämässä maahan loppuiäkseen.
Kielten opiskeluun kannattaa satsata silti jo nuorella iällä. Sieltä koulusta kielitaidon kartuttaminen alkaa mutta se ei yksin riitä motivaattoriksi. Parhaiten kieltä oppii mielestäni puhumalla, ei vain koulunpenkkia kuluttamalla. Kun perusteet ovat hallussa, on vain rohkaistuttava avamaan suunsa. Parasta motivaatiota on matkustaminen ja ihmisten kanssa kommunikointi. Siinä kielitaidot suorat hyödyt tulevat parhaiten esiin ja mikä voisi olla hauskempaa kuin uusiin ihmisiin tutustuminen.
Saksan kurssin keskeyttäminen on harmittanut monesti, etenkin ensimmäisen Berliinin vierailun jälkeen tajutessani kuinka super-mahtis kaupunki se on. Tajusin myös että siellä olisi mahdollista saada töitä jos oikeasti osaisi sitä saksaa.
wanderlustmanaged 