Ei kuulu mulle

YLE uutisoi World Giving Index tuloksista. Kriisit tuntuvat herättävän ihmisten auttamishalun ja empatian. Kun onnettumuus on liipannut läheltä on helpompaa samaistua toisen hätään. ” Tuntemattoman auttaminen ei ole sidoksissa vaurauteen, vaan kärkisijat valtaavat kehitysmaat, joita katastrofit ja sodat ovat pahimmin runnelleet.” Länsimaista vain Yhdysvallat oli kymmenen kärjessä.

Suomalaisilla on huono maine auttajina. Klassisesti ajatellaan että tien laidassa makaava jätetään oman onnensa nojaan, eivätkä ohikulkijat edes vilkaise. Toisaalta nykyään nostetaan esiin lähimmäistään auttaneita ”sankareina” vaikka kyseinen henkilö on vain kohteliaasti jeesannut tuntematonta tai puolustanut kiusattua. Painetaan peukkua ja ehkä haastatellaan Iltalehteen. En nyt tarkoita oikeaa sankaritekoa, kuten hukkuvan pelastamista. Ovatko hyvät tavat niin harvinaisia että ne rikkovat uutiskynnyksen?

apuva

Hollantilaisten maine on lähes yhtä heikoissa kantimissa. Tämä on helppoa todentaa julkisessa liikenteessa. Vanhanaikaiseen korkeamalliseen raitiovautuun ei ole mahdollista kammeta yksin painavaa lastenvaunua. Jonkun on autettava ja nostettava. Ollessani poikasen kanssa liikenteessä kehitin tekniikan. Kajautin avunpyynnon niin äänekkäästi, ettei kukaan varpaitaan tuijottava ignooraaja voinut teeskennellä sokeaa tai kuuroa. Joku nolostuu, tulee jelppimään ja nostaa toisesta päästä vaunuja jyrkät portaat sporaan. Sama tekniikka toimii kun pitää päästä ulos. Entäpä jos raitiovaunu on tyhjä ja olette ainoita matkustajia lapsen kanssa? Toivo että seuraavalla pysäkillä nousee kyytiin joku, joka voi auttaa. Kuskilta ei kannata odottaa mitään. ”Ei kuulu mun työhön”, lämähtää vastaus kuin hollantilaiselta pellolta poimittu kostea tulppaanikimppu päin naamaa.

holding-hands-858005_1920

Toisaalta positiivisiakin kohtaamisia on ollut. Lähes aina (ilman pyytämistä) auttava on kuitenkin toinen maahanmuuttajataustainen. Kun viimeksi seisoin kassajonossa itkevä vauva vaunuissa, edellä napottava marokkolainen täti päästi minut eteensä. Juttelimme siinä tovin ja totesimme kummatkin tekevämme perheelle räiskäleitä. Hän arabialaiseen tyyliin soodalla nostatettuja ja hunajalla kuorrotettuja. Minä hollantilaisia ananas-pekonitäytteellä.

Ovatko suomalaiset mielestäsi mainettaan parempia auttajia? Millainen auttamiskulttuuri on asuinmaassasi?

Advertisements

Esittely: Sisu menee kouluun

Pyysin kesän alussa luettavaksi Haagin omien suomalaisten naisten, Liisa Aholaisen ja Jaana Syrjän, kirjoittaman ja kuvittaman ”Sisu menee kouluun” – kirjan. Uuden vauvan syntymästä johtuen sain julkaistuksi postauksen aiheesta vasta nyt.

Koulun aloittaminen on sellainen jatkuvasti pinnalla oleva aihe ja olen kirjoittanut siitä aikaisemminkin. Kyseessä on mainio kirja, jossa kerrotaan koulun aloittamisesta Alankomaissa, mutta se sisältää myös kaksikielisille ja ulkosuomalaisille perheille yleisesti tuttuja juttuja.

Nyt olen lukenut Sisu-kirjaa 3,5 vuotiaan poikasen kanssa. Hän samaistui heti 4-vuotiaan Simon ensimmäiseen koulupäivään ja on pyytänyt saada lukea kirjaa monta kertaa. Kirjan kuvitus on todella suloinen ja havainnollistava. Poikasella on jo kokemusta hollantilaisesta esikoulusta, joten monet kirjassa esiintyvät asiat ovat tuttuja. Omaat eväät, koulureppu ja päivän ohjelman havainnollistavat kuvakortit ovat ihan samat kuin esikoulussakin. Samoin Skype-puhelu mummun kanssa. Tuleva koulun aloitus mietitytää sekä äitiä että poikasta. Kirja antaa hyvän kehyksen käsitellä aihetta lapsen kanssa.

sisu-menee-kouluun

Jaana Syrjä on ammatiltaan toimintaterapeutti ja Liisa Aholainen on kuvataiteilija.  Yhteiseen kirjaprojektiin he päätyivät tavattuaan workshopissa Alankomaissa vuosittain järjestettävillä Suomalaisilla Naistenpäivillä. Inspiraatio kirjoittamiseen tuli alunperin Syrjän gradusta, joka käsitteli suomalaisten vanhempien kokemuksia lapsen koulun aloittamisesta Alankomaissa sekä omien lasten hollantilaisesta koulutaipaleesta.

Syrjällä oli tarkoitus laittaa lapset kansainväliseen kouluun mutta positiiviset kokemukset hollantilaisesta esikoulusta eli peuterspeelzaalista muuttivat mielen. Peuterspeelzaal on kaikille avoin ja kunnan kustantama neljänä päivänä viikossa. Se toimi samassa rakennuksessa ala-asteen kanssa, joten siirtymä koulun puolelle oli helppo. Lapsi oli jo oppinut kerhossa hollannin niin hyvin että koulunkäynnin aloittaminen samalla kielellä tuntui loogiselta. Eniten suomalaisia vanhempia huolestutti se, miten pystyy itse tukemaan lapsen koulunkäyntiä kun oma hollanninkielentaito oli vielä heikko.

sisu-kuvitusta

Kirja julkaistiin vuonna 2014 omakustanteena. Vaikka Sisu menee kouluun voisi sopia hyvin Suomessa asuville lukijoille kansainvälisyyskasvatukseen, se on kuitenkin suunnattu ensisijaisesti varsin suppealle ryhmälle. Kirjan mukana tulee todella hyödyllinen Kouluun Hollannissa-opasvihko, joka sisältää faktaa paikallisesta peruskoulutuksesta. Siinä selitetään muun muassa maan erilaiset koulumuodot ja peruskouluun liittyviä lakiasioita. Koulujärjestelmä poikkeaa paljon suomalaisesta.

Suosittelen Sisu menee kouluun – kirjaa sekä Kouluun Hollannissa – opasta suomalaisille perheille, jotka suunnittelevat muuttoa Alankomaihin kouluikäisten lasten kanssa tai jotka jo asuvat täällä. Palaute kirjasta on ollut innostunutta ja monessa muussakin perheessä se on ollut suosittu iltasatuna.

Kirjaa voi tilata Suomi-Seuran kautta ja Alankomaissa se löytyy Piece of Finlandista, musiikkikoulu Karlandosta sekä Rotterdamin merimieskirkolta.

Lapseni puhuu huonoa suomea

Ja se riittää ihan hyvin.

Tilanteemme on aika tyypillinen ulkosuomalaisille. Elämme Baabelin tornin varjossa. Pääsääntöisesti puhun suomea kun olen kaksi lapsen kanssa, yhdessä puhumme englantia, mies puhuu välillä arabiaa. Päiväkodissa lapsi puhuu englantia ja hollantia. Puhun hollantia itse töissä ja välillä harjoittelemme sitä kotona lapsen kanssa. Poikasen puheessa kuulee usein kolmea kieltä samassa lauseessa, mikä on normaalia kolmi-nelivuotiaana. En ole monikielisyyden asiantuntija mutta se on ollut osa elämääni ja erilaisia perhekuvioitani viimeisten vuodet. Kokemukseni perusteella monella kielellä ei lapsen päätä voi saada sekaisin.

Onnekseni en ole koskaan törmännyt kovin negatiivisiin käsityksiin monikielisyydestä. Kukaan ei esimerkiksi ole vaatinut minua puhumaan ainoastaan hollantia lapselleni, vain sen takia, että asumme Alankomaissa. Valitettavasti vastaavista tapauksista kuulee toisinaan. Suurimmaksi osaksi reaktiot ovat siis olleet positiivisia.

Monikielisyyteen suhtaudutaan silti usein ongelmalähtöisesti sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan luonnollista. Siitä huolestutaan jo siinä vaiheessa kun pulla on vielä uunissa. Suurimmalle osalle maailman ihmisistähän monikielisyys ja kielten sekoittaminen puheessa on normaalia. Ihan ilman sen kummempia metodeja, joilla arkista kielenkäyttöä yritettäisiin järjestää tai kielikylpyjä. Yritän lähestyä kielten sekamelskaa elämässämme tästä näkökulmasta käsin.

ccaaf0272ffd3891f2ea0025ccf44f1b083108e2e59e1532b93a98f99a680abf

Kuulun selvästikin siihen ryhmään ulkosuomalaisia, jotka opettavat suomen kieltä jälkikasvulleen niiltä main, missä rima on matalimmalla. Törmään usein ulkosuomalaisiin, jotka tekevät suomen kielestä itseään isomman numeron. Henkilökohtaisesti niskakarvani nousevat pystyyn jos vanhempi teeskentelee, ettei ymmärrä kun lapsi puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea, eikä suostu vastaamaan lapselle ennenkuin tämä on saanut puserrettua asiansa suustaan suomeksi.

En vaadi tai järjestelmällisesti kouluta kolmivuotiastani oppimaan täydellistä suomea. En ole tilaillut läjäpäin suomalaisia videoita, kirjoja ja muuta suomenkielistä materiaalia lapsoselle. En ole, enkä ainakaan vielä aio ilmoittaa häntä Suomi-kouluun. Tärkeysjärjestyksessäni uimakoulu ja musiikkikoulu tulevat ensin, koska uskon poikasen hyötyvän niistä enemmän.

En ole koskaan käyttänyt sen kummempia keinoja suomen kielen vahvistamiseksi. Kuuluisaa ”yksi vanhempi – yksi kieli”- metodia harkitsin vakavasti ehkä viisi sekuntia lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Totesin sen käytännössä aivan mahdottomaksi toteuttaa. On ollut luonnollisempaa puhua sitä kieltä, mikä kulloiseenkin tilanteeseen sopii. Se, että itsepintaisesti jankkaisin lapselle vain suomea missä vain milloin vain, olisi hankalaa. Se ei myöskään olisi tarkoituksenmukaista.

multilingual_o_172217

On erittäin epätodennäköistä. että lapseni muuttaa Suomeen, ainakaan lähitulevaisuudessa. Hän tuskin hyppää suomalaiseen koulujärjestelmään, jossa sujuva kielitaito olisi avainasemassa. Mikäli ulkosuomalaisen suunnitelmissa on palata Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä, on suomen kielen ylläpitäminen tietysti tärkeää ja perusteltua. Ulkosuomalaisten lapsille on tarjolla monenlaista tukea suomen kielen oppimiseen. Monessa maassa on Suomi-koulu, Kulkuri toimii maailmanlaajuisesti ja montaa muutakin virikettä löytyy. Joissakin kansainvälisissä kouluissa on jopa mahdollista saada suomen kielen opetusta normaalin opetussuunnitelman ohessa. Jos muuttaisimme johonkin toiseen maahan, yrittäisin löytää mieluummin hollanninkielisen kerhon. Sitä kieltä lapsi kuulee kotona vähemmän kuin suomea.

Suomen kieli on oma äidinkieleni ja siinä mielessä tärkeä osa oma ilmaisuani. Siksi haluan myös puhua sitä lapselleni. Henkilökohtaiset nostalgia- tai identiteettisyyt eivät mielestäni ole silti riittävä peruste sille että, alkaisin panostamaan lapsen suomen kielen tasoon. Suomi on minulle tärkeä kieli mutta ei tarkoita sitä, että sen täytyisi olla sitä myös lapselleni. Poikanen pärjää mainiosti sillä suomella, jonka minulta oppii. Jos joskus tarvetta ilmenee, hän voi opetella sitä tai mitä muuta kieltä tahansa, paremmin vanhempana. Suomihan ei ole varsinainen maailmankieli, jonka voisi ajatella olevan hyvin oleellista tulevaisuuden menestymisen kannalta.

Mieluummin yritän tukea monikielisyyttä. Ihmisellä voi olla monta kotimaata, kulttuuria ja äidinkieltä. Jos puheessa kuuluu aksentti, mitä se haittaa? Niinhän on suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

 

 

Yksin

Tervetuloa hitaat aamut ja kotiäitiys. Olin viimeksi kotiäitinä pari vuotta sitten. Se oli kauheaa. Koin olevani yksinäinen ja hukassa lapsen hoitamisen suhteen.

Alankomaissa on paljon erilaista toimintaa tuoreille äideille monella eri kielellä. Kävimme joskus vauvakerhoissa mutta unenpuute ja juuttuminen puuduttaviin rutiineihin piti meitä kotona ehkä liiankin paljon. Kotoa tapaamiseen lähteminen oli työlästä. Tuntui että, pieniä esteitä kasautui aina tielle. Monesti lapsi nukkui vielä päiväunia, kun olisi pitänyt laittaa vaatteet päälle. Hän heräsikin sopivasti silloin, kun vauvakerho oli loppumaisillaan ja me auttamattomasti myöhässä. Kun joskus näihin kerhoihin pääsimme, oli se vaivan arvoista. Kommunikointi tosin jäi useimmiten small-talk tasolle. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei käy kädenkäänteessä. Minulla ei ollut samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ennestään.

En harrastanut liikuntaakaan tarpeeksi. Mies oli viikottain työmatkoilla, eikä lähipiirissä ollut lapsenlikkaa, jota olisi voinut pyytää jumppatunnin ajaksi. Tuntemattoman lapsenvahdin palkkaaminen pienelle tuntui julmalta. Lisäksi lapsenvahdin tuntitaksat yhdistettyinä jumppatuntien sitovaan kuukausimaksuun karkottivat moiset kuvitelmat nopeasti. Siirsin mielessäni ne Les Mills tunnit hamaan tulevaisuuteen, jossa ne taitavat majailla edelleen. Olisin voinut lähteä vaunulenkille useammin ja tehdä vaikka naruhyppelyä siinä lenkkipolun sivussa. En jaksanut.

woman-450187_1920

Joku yksinainen aiti vaunulenkilla.

 

Ulkomailla asuessa tuntee välilla olevansa hyvinkin orpona. Monelta ulkosuomalaiselta puuttuvat turvaverkot, perhe ja vanhat luottoystävät. Asiaa vaikeuttaa, jos sattuu asumaan pienellä paikkakunnalla, jossa on vähän aktiviteetteja ja pitkät välimatkat. Alankomaissa paikalliset äidit palaavat toihin jo 3 kuukauden jälkeen synnytyksestä. Mikäli itse jää pidemmäksi aikaa hoitamaan lasta kotiin, katoavat toiset äidit toimistoon, ennekuin heitä ehtii edes moikata. Isoissa kaupungeissa on paljon ekspatriaattejakin, joista monet ovat kotiäitejä. Toisaalta useat ekspatriaatit vaihtavat maata muutaman vuoden välein. Se voi vaikeuttaa pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden solmimista.

Ulkosuomalaisen ja ekspatriaatin elämään kuluuu emotiaalinen vuoristorata. Yksi pakettiin kuuluvista fiiliksista on yksinäisyys. Mitä eristyneimmiksi tunnemme itsemme tunnemme, sita vaikeampaa on lähteä ulos tapaamaan uusia ihmisia. Yksinäisyys vaikuttaa negatiivisesti myos kykyymme käsitellä muita arjen ongelmia. Tutussa ympäristossä ja läheisten ympäroimänä samaiset haasteet voisivat olla pikkujuttuja. Yksin ja ulkomailla ne saattavat kasvaa vuoreksi.

mother-1171569_1920

Hyvat hetket korvaavat huonot.

 

Edellisellä kerralla toivoin kovasti saavani mutkattomasti aikuista juttuseuraa. Välillä tuntui että, nuppi räjähtää kertomattomista ajatuksista ja sanomattomista sanoista. Aloin masentumaan kun olin yksin monta päivää putkeen. Koin olevani huono äiti ja pelkäsin, etten jaksa olla läsnä vauvalla koko ajan. Jossain vaiheessa sain tukihenkilon paikallisesta neuvolasta, kun vaatimalla vaadin. Mukava täti kävi meillä pari kertaa kuussa. Siita oli todellakin paljon apua.

Näin jälkikäteen on helppo ajatella että, olisi pitänyt aktivoitua enemmän. Uskon kuitenkin olevani toisella kierroksella viisaampi niin vauvavuoden haasteiden kuin sosiaalisen elamankin suhteen. Kotiäitiys ei pelota enää. Ainakaan vielä.

 

 

Kiistanalaiset talven sankarit

Tämän viikon lauantaina päättyy hollantilaispilttien vuoden kestänyt odotus. Sinterklaas saapuu alaville maille suoraan Espanjasta Pakjesboot 070-laivallaan. Hippedi-pip-hurraa! Scheveningenin satamassa hän hyppää valkean ratsunsa, Amerigon, selkään ja lähtee ristiin rastiin maata tapaamaan ihailijoitaan. Sinterklaasin läsnäolo Hollannissa huipentuu 5 joulukuuta “pakjesavondiin”, jolloin “Sint” jakaa lahjoja kilteille lapsille. Tuhmat lapset saatetaan viedä Espanjaan. Pikainen kuljetus Välimeren aurinkoon ei tosin vaikuta lainkaan pahalta rangaistukselta vuoden pimeimpään ja sateisimpaan aikaan.

sint

Jos joku ei tieda kuka kumma on Sinterklaas, se ei ole mikään ihme. Kyseessä on pääasiassa Alankomaissa ja Belgiassa, sekä joissakin osissa Saksaa ja Ranskaa, vaikuttava perinne. Legenda saavutti Alankomaat kuulemma jo 300-luvulla. Sint on vanha mutta hyvässä vedossa oleva valkopartainen herra, joka pukeutuu punaiseen kullalla kirjailtuu viittaan ja punaiseen piispan hattuun. Vaikutelma muistuttaa erehdyttävästi Joulupukkia. Kyseessä on silti eri kaveri. Sinterklaasin hahmo perustuu Turkin alueella Myrassa keskiajalla asuneeseen kirkonmieheen Saint Nicholakseen. Yhteys Espanjaan luultavasti selittyy sillä, että Espanjan kuningas hallitsi aikoinaan Alankomaiden aluetta.

Herran apurit Zwarte Pietien historia juontaa maurilaisiin orjiin. Hollantilaiset uskovat (tai haluavat uskotella) mustattujen kasvojen johtuvan savupiipun noesta. Piet nimittäin laskeutuu piipusta taloihin jakamaan lahjoja tulisijan viereen jätettyihin kenkiin. Mikäli haluat koskaan tulla hyväksytyksi täkälaisten keskuudessa, älä missään nimessä ala kyselemään tästä asiasta. Etenkään sukujuhlissa, (jos sinulla on pienintäkään aietta tehdä hyvä vaikutus hollantilaisen puolisosi sukulaisiin) tai työpaikalla (jos sinulla on halua pidentää työsopimustasi). Sinterklaasin ja Zwarte Pietin arvosteleminen tai kyseenalaistaminen on pomminvarma keino saada vakaa aikuinen hollantilainen hermostumaan totaalisesti. Zwarte Piet kun muistuttaa tummaksi maalattuine kasvoineen vähän liikaa Lakupekkaa, jotta tiedostava ulkomaanelävä nielisi kantahollantilaisten pajunköyden.

Suomalaista makeismainontaa 1980-luvulta

Suomalaista makeismainontaa 1980-luvulta.

Sinterklaas on siis varsin kiistanalainen hahmo, kuten hyvän julkisuuden henkilön kuuluukin. Viimevuosina rasismisyytökset ovat aiheuttaneet jopa jonkunastesia mellakoita maassa ja mielipiteet ovat polarisoituneet. Juttu on kantautunut itse YK:n korviin. YK:n Ihmisoikeuksien komissio kirjoitti vuonna 2013 virallisen kirjeen Alankomaiden hallitukselle ilmaisten huolestumisensa maassa tapahtuvasta rasistisesta syrjinnästä.

Sinterklaas-kaudella voi törmätä kaikenlaisiin perinteisiin. Paikallisessa ruokakaupassa saatat ihmetellä parittomia pieniä kenkiä. Ne ovat naapuruston pilteiltä, jotta Sint voisi sujauttaa kenkiin karkkeja. Kaikkialla on ylitarjontaa pienistä, kovista, piparkakulle maistuvista kekseistä, “pepernoteneista”. Julkisilla paikoilla raikaavat aiheeseen liittyvät laulut, jotka kuulostava kaikki ihan samalta. Työpaikoilla firma kustantaa työntekijöille suklaakirjaimet. Aikuisten kohdalla perinteeseen kuuluvat lisäksi sarkastiset ja piikittelevät lorut, jollaisen voit esimerkiksi saada hollantilaiselta pomoltasi. Varma keino saada ulkomaalainen alainen hyppäämään nahoistaan. Mwahahahaa!

Suklaakirjain.

Suklaakirjain.

Olen aina ollut vähän vastahankainen osallistumaan paikallisiin perinteisiin. Pitkään olin sitä mieltä, että meillähän ei Sinterklaasiin osallistuta. Zwarte Pietiin liittyvien edellä mainittujen asioiden lisäksi, se ei ole suomalainen eika libanonilainen perinne. Noh, olen hiljattain alkanut joustamaan suhtautumisessani. Onhan poikanen ensisijaisesti hollantilainen ja tässä maassa on tullut vietettyä jo vuosikymmen. Että voisi olla jo aika tämänkin maahanmuuttajan alkaa kotoutumaan. Sitäpaitsi lapsiperhehän ei oikein voi välttyä tapaamasta Zwarte Pietia ja Sinterklaasia joka jumalan ostoskeskuksessa marras- joulukuussa. Myös päiväkodit ja koulut ovat mukana hulinassa.

Tämänhetkinen linjanvetoni on se, ettei meillä missään nimessä koskaan pueta tenavaa Zwarte Pietiksi. Ehkä joku suklaakeksi voidaan laittaa poikasen kenkään ja kerrotaan perinteestä. Ne oikeat lahjat jaetaan jouluna ja se tapahtuu Joulupukin toimesta. Alle kouluikäisenä poikanen ei onneksi vielä tajua alkaa vaatimaan lahjoja seka Jouluna että Sinterklaasina. Erittäin todennäköisesti ensi lauantaina olemme siellä satamassa hurraamassa noin 135,000 muun kanssa, ilmassa lentelevää runsasta 8,500 kg peppernoteneja väistellen.

Kiinnostaisi tietää, mikä on muiden ulkosuomalaisten suhtautuminen paikallisiin perinteisiin. Täysillä mukana vai nurkassa kyräillen?

Keski-ikäistyvän ulkosuomalaisen huolia

Sokeritauti, Parkinsonin tauti, harmaantuminen, sydän- ja verisuonitaudit, lääkedosetti, eturauhassyopä, keuhkokuume, pallolaajennus, keinonivel, päivänokoset… Ulkosuomalaiselle välimatka oman asuinmaan ja Suomessa asuvien vanhempien välillä alkaa tuntua pidemmältä kuin ennen. Vanhempien ikääntyminen on yksi ekspatriaattielämän vaikeimpia kysymyksiä, johon ei ole oikeaa vastausta.

Me emme matkustaneet tänä kesänä lomille vaan saattohoitamaan ja lopulta hautajaisiin. Se pitkään pelätty puhelinsoitto tuli illlalla kahdeksalta ja kuuden tunnin kuluttua olimme taksissa matkalla lentokentälle. Vaikka terveydentilassa oli ollut hyviäkin päiviä, oli koko ajan selvää että alamäkeä tässä ollaan laskemassa. Kuolema ei sinänsä tullut yllätyksenä ja tuli kuitenkin. Se taitaa olla yksi niitä asioita, joihin ei voi koskaan täysin valmistautua.

Suomalainen muuttaa ulkomaille useimmiten nuorena, alle 35 vuotiaana. Muutto voi olla väliaikaista mutta lopulta johtaa pysyvään asumiseen kotimaan ulkopuolella. Skype, FaceTime, Facebook pitävät huolen että siteet perheeseen ja ystäviin säilyvät tiiviinä maantieteellisestä välimatkasta huolimatta. Omien lasten syntymä herättää monet ulkomailla pitkään asuneet suomalaiset. Isovanhempia ja muita läheisiä kaivataan jakamaan päivittäisen arjen tapahtumat. Alkaa tuntumaan, ettei virutaalinen yhteys riitä. Omien vanhempien sairastuminen ja vanheneminen tuo fyysisen läsnäolon tarpeen taas pöydälle.

villiviini

Elaman ehtoolla lehdet kellastuvat.

 

Vanhempien ikääntyminen on syy, joka tuo monen vakiintuneen ulkosuomalaisen takaisin kotimaahan tai päättää ekspatriaatin työkomennuksen ennen aikojaan. Toisaalta, ainakaan vakituinen, paluumuutto ei monelle tule kysymykseen oman tai puolison työn ja lasten koulunkäynnin takia. Ajatuksissa alkaa yhä tihämmin pyörimään huoli isästä ja äidistä. Mitä jos jotakin sattuu? Kuinka nopeasti pääsen paikalle täältä tuhansien kilometrien päästä? Entä sitten kun vanhemmat eivät enää pysty asumaan omassa kodissaan? Asia saattaa myös alkaa hiertämään ulkosuomalaisen ja kotimaassa asuvien sisarusten välejä.

Kavahdatko puhelimen soittoääntä, pidätkö matkalaukkua puoliksi pakattuna ja oletko harkinnut paluumuuttoa? Lue Duo blogin koskettava postaus aiheesta.

Ottaisitko Au Pairin kotiisi?

Suomi-ikävään auttaa suomalainen telkkari. YLE Areenaa tulee koluttua jonkin verran, vaikka hyvät ulkomailla näkyvät ohjelmat ovat harvassa. Löysinpäs sitten helmen rajatuista valikoimista, nimittäin Au Pairit Los Angelesissa. Olin jo katsonut sarjan aikaisemman osan Au Pairit Lontoossa viime vuonna. Tämän uuden hotkaisin kahdella maratoonipuraisulla.

On selvää että, kyseessä on ohjelma, jonka tarkoituksena on nimenomaan viihdyttää. Tyypillisesti en voinut olla katsomatta sitä ulkosuomalaisena perheenäitinä maahanmuuton ammattilaisen näkokulmasta. Toisinsanoen siis etusormea heristellen ja monttu auki kauhistellen. Kuten edeltäjänsä, tämäkin tuontatokausi jätti jälkeensä jokseenkin ristiriitaisen olon. Vielä pari viikkoa sarjan katsomisen jälkeen huomasin pyöritteleväni päätäni.

Au pairit

Tyypilliset Au Pairit poseeraavat Losissa

 

Miksi nuori, joka ei ole kiinnostunut lastenhoidosta lainkaan, lähtee Au Pairiksi? Tai tiedänhän minä vastauksen, ainakin luulen tietäväni. Au pair pesti tarjoaa mahdollisuuden päästä ulkomaille hetkeksi. Innostuksen huumassa unohtuu ehkä se että, isäntaperhe odottaa Au Pairin kantavan vastuuta lapsista ja kodista. Toisaalta jäin myös ihmettelemään isäntaperheiden asennetta. Miksi vanhemmat jättävät taaperoikaiset pienokaiset epävarman tytön hoitoon ja lähtevät itse matkalle? Aika hurja päätös.

Ohjelma siis tavoitti minussa otollisen maaperän ja onnistui kohahduttamaan. Varmastikaan tämä kuva au paireista tai isäntäperheistä ei täysin vastaa todellisuutta.

Uskoisin että, au pair perheessä voi parhaimmillaan olla kiva kokemus kaikille. Ulkosuomalaisilla perheille au pair voi paikata olematonta turvaverkkoa ja mahdollistaa lasten päällekkäiset harrastusmenot, tai vanhempien epäsäännölliset työtunnit. Apu ei olisi pahitteeksi, etenkin jos mies on jatkuvasti työmatkalla. Toisaalta perheellä on myös iso vastuu nuoresta apulaisesta, joka on mahdollisesti ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla.

Kuulisin mielelläni ulkosuomalaisten perheiden Au Pair kokemuksia.

Mummovoimalla työelämään

Isovanhempien sosiaalinen rooli on kasvanut Alankomaissa viimeisten vuosien aikana. Suurimmat syyt tähän ovat taloudelliset. Päiväkotimaksut kallistuivat rajusti vuonna 2013 ja nousu jatkuu edelleen. Toinen syy on tietysti Eurooppa koetteleva yleinen talouskriisi. Tutkimusten mukaan vuonna 2012 isovanhemmista 58 prosenttia hoiti lapsenlapsiaan yhtenä tai kahtena päivänä viikossa ja kuluvana vuonna luku on noussut jo 72 prosenttiin.

Yli puolet isovanhemmista vahtii lapsenlapsiaan, jotta kummatkin vanhemmat voisivat olla mukana työelämässä. Useimmissa hollantilaisperheissä mummojen apu mahdollistaa molempien vanhempien työssäkäymisen. Ilman sitä monissa perheissä toisen pitäisi työskennellä osa-aikaisesti, jotta päiväkotimaksut voitaisiin kattaa. Osa vanhemmista joutuisi jättäytymään jopa kokonaan pois töistä.

old people

Suurin osa isovanhemmista vahtii lapsia mielellään ja osallistuu siten perheen arkeen. Sosiaalisesti katsottuna seurakset ovat erittäin positiivisia. Mummo ja pappa ovat mukana lasten elämässä ja pysyvät vetreinä. Vanhusten yksinäisyys vähenee ja lapset oppivat tuntemaan juurensa.

Mitä jos isovanhempien tarjoamaa turvaverkkoa ei olekaan? Työnantajat tuntuvat olettavan palkollistensa pystyvän vetäisemään ilmaista lastenhoitoapua takataskusta aina tarpeen vaatiessa. Kuluneen vuoden aikana olen käynyt useassa työhaastattelussa, joissa aihe on tullut ilmi. Keskustelu on mennyt jotakuinkin näin:
-Hmm, sinulla on siis lapsi?
-Joo niin on.
-Miten päivähoito on järjestetty?
-No meillä on päiväkoti jo katsottuna.
-Ahaa, joo. No asuvatko isovanhemmat lähistöllä?
-Eivät asu Alankomaissa.
-No entä jos lapsi on sairaana, miten sitten?
-Joko minä tai mun mies hoitaa lasta.
-Luuletko että sitä tulee tapahtumaan useinkin?
-Vaikea sanoa. Pienet lapset nyt sairastelevat välillä.
-Just joo… no se voi olla ongelma.

Niinpä, se on ongelma.

Ulkomaalainen joutuu sopeutumaan kommunikaatioon

Vaikka en pidä itseäni erikoisen tuppisuisena tyyppinä, tunnistan itsessäni sisäänrakennettuna tietynlaisen mykkyyden.

Hollantilaiset sen sijaan ovat tunnettuja hölösuita. Tämä kulttuurinen ominaisuus on hyvin edustettuna työympäristössä. Lähes kaikilla hollantilaisten kanssa työskentelevilla ulkomaalaisilla on pitelemistä alkuasukkaiden suunsoiton kanssa. Palaverit tuppaava venymään, koska kaikilla täytyy olla jotain sanottavaa. Ei niin väliä, onko omalla sanallisella panoksella mitään rakentavaa arvoa, toistetaanko jo aikaisemmin sovittua tai löytyykö päätä ja häntää.

Niinpä huuliaan yhteen puristavan suomalaisen ja päätään aukovan hollantilaisen kulttuurinen yhteentörmäys on väistämätön.

effective-online-communication

Hollantilaisen kertakaikkinen pakko saada möläyttää edes jotain kumpuaa jostain todella syvältä kulttuurisen tajunnan kaivosta. Ihan samalla tavalla kuin suomalaisen mykkyys. Silti kumpaakin ääripäätä ajavat positiiviset motiivit ja halu antaa hyvä kuva itsestä.

Hollantilainen haluaa osallistua ja jakaa mielipiteitään vaikka väkisin. Hiljaisuus tarkoittaisi, ettei olisi kiinnostunut keskusteltavasta asiasta ja pahimmassa tapauksessa olisi pihalla kuin tuulimylly. Pomolta ei moisella käytöksellä pointseja heruisi.
Suomalainen sen sijaan välttää turhan hölöttamista. Sehän antaisi typerän kuvan ja pahimmassa tapauksessa leimautuisi bimboksi haihattelijaksi. Ei olisi ollenkaan vakavasti otettava tyyppi.

Ulkomaalainen on se, joka joustaa, ymmärtää ja sopeutuu. Joskus sanaista arkkua saa kaivella syvältä löytääkseen jotain sanottavaa ympäröiville hollantilaisille. Se kuitenkin kannattaa, jotta antaisi itsestään paikallisessa kulttuurissa hyväksytyn kuvan. Vaikka sitten samalla sotisikin omia refleksejä vastaan.

Suomessa ulkomaalaisen on opittava pitämään turhat mölyt mahassaan, ettei luultaisi hulluksi tai humalaiseksi.

Inspiraationa tähän postaukseen toimi Christopher Sloanin oivaltava kolumni Hesarissa.