Turvallista matkaa Libanoniin

Juuri kun olemme päässeet kotiin yhteltä matkalta, alkaa toinen. Tällä kertaa lähdemme Raahen sijasta Beirutiin. Voisiko päinvastaisempia kaupunkeja löytää?

Aina kun olemme lähdössä Libanoniin moni kyselee, onko siellä turvallista. Siihen on vaikea vastata, koska tilanne vaihtelee. Sanon kuitenkin aina että, voi mennä ja ihan turvallista on. Ainahan siellä silti jotain kahakkaa on jossain päin maata menossa. Kieltämättä turvallisuusriskit vilahtavat mielessä ennen matkaa. Luotan pitkälti sukulaisten arviointiin, jos tilanne olisi sellainen että olisi parempi pysyä kotona.

Vaikka aihe on paikallisille business as usual, sitä ei voi vähätellä. Sen huomaa heti kun saapuu maahan. Leveäharteiset sotilasjampat eivät ihan huvikseen tepastele jokapaikassa pyssyt ja muut hilavitkuttimet olalla. Ensimmäistä kertaa Libanonissa käydessäni olin kyllä aikasen vaikuttunut kaikesta, mitä näin maan menneseen sisällissotaan ja nykyisiin uhkiin liittyen. Aikaisemmin vain länsimaissa matkustelleena se oli minulle uutta. Esimerkiksi vanha Holiday Inn keskustassa muistuttaa karmivalla tavalla rauhan hauraudesta ja sodan arvista, jotka lyövät silmille kyllä muutekin joka kulmalla.

holiday-inn

Terrorismin torjunta tulee lähelle jokapäiväisessa elämässä ja Libanonissa ollaan siinä ymmärrettävistä syistä kehitytty tosi taitaviksi. Esimerkiksi parkkihallien ovella on vartija sohimassa jokaista sisäänpyrikivää autoa pomminpaljastus laitteella. Toisinaan tosin epäilen, onko se edes päällä. Eräänä päivänä aamu-uutisissa kerrottiin armeijan etsivän viittä täydessä pommilastissa ajavaa autoa keskustan alueella. Uutinen jäi mieleen kummittelemaan, kun iltapäivällä lähdimme asioille. Loputonta liikenneruuhkaa katsoessani mietin koko ajan että, mikähän noista autoista on yksi niistä joita etsitään. Onneksi kaikki terroristit saatiin sillä kertaa kiinni nopeasti. Aina ei käy yhtä hyvin. Toisella kertaa jälleen paikallisuutisia katsoessani tunnistin kadunpätkän, jolta raportoitiin kahden autopommin tuhoista. Olimme ajaneet samaisella kadulle edellisenä päivänä. Tällaiset jutut ovat peruskauraa, eivätkä riko länsimaista uutiskynnystä.

Maan poliittinen tilanne on aina ollut vähän horjuva. Ensinnäkin Syyrian sota on tuonut Libanoniin valtavan määrän pakolaisia. Jokainen voi kuvitella mitä kaikenlaisia lieveilmiöitä se on tuonut mukanaan. Toiseksi Lähi-idässä pienistäkin tapahtumista voi oikeanlaisissa olosuhteissa ja harkitusti ruokittuna kasvaa koko maata järisyttäviä levottomuuksia. Näin on nähty monissa arabimaissa viime vuosien aikana. Viime kerralla, vuonna 2015, olivat juuri käynnissä niinsanotut roskamielenosoitukset. Armeija vastasi melkoisen lujalla otteella niihin ja periaatteessa koossa olivat ainekset vakaviinkin skenaarioihin. Viime kuussa valittu uusi presidentti täyttänee viimeiset kaksi vuotta hallinneen valtatyhjiön ja valtaosa kansasta on hetken tyytyväinen tilanteeseen. Mielestäni Libanonista on hirveän vaikea olla kirjoittamatta ilmaisematta omia poliittisia mielipiteita. En koe myöskään olevani asioista niin hyvin perillä että voisin sanoa jotain tyhjentävää. Koska se ei ole tämän blogin tarkoitus, yritän pitää mölyt mahassani vaikka ne siellä kuplivatkin.

you-stink

Kaikesta huolimatta, kyllä Libanoniin on suhteellisen turvallista matkustaa. Jopa menisin niin pitkälle että, suosittelin lämpimästi sinne matkustamista. Beirut on kaupunkina ihan omaa luokkaansa ja siellä on vaikka mitä näkemistä ja tekemistä. Kunhan pitää maalaisjärjen mukana. Esimerkiksi Bekaan laaksoon en vartavasten lähtisi vaikka toki temppelinrauniot ja viinitilat kiinnostavatkin. Kidnappauksia on tapahtunut. Eli odottaisin ensin Syyrian tilanteen rahoittumista. En myöskään tukkisi Shatilaan. Toisaalta näen kymmenen vuotta nuoremman itseni hinkumassa juuri näihin mestoihin. Uudenvuoden aattona en ole menossa katolle tai parvekkeelle ihailemaan ilotulitusten räiskettä. Ilmassa lentää nimittäin muutakin kuin raketteja. Lähi-idän tyyliin vuoden vaihtumista juhlistetaan ampumalla ilmaan. Harhaluotien pelossa istun sisällä ja kaukana ikkunoista.

Advertisements

Marraskuussa Suomeen

”Baba, missä aurinko on?”, kysyi poikanen kun laskeuduimme Helsinki Vantaalle. Itse katsoin koneen ikkunasta havumetsän karvoittamaa maata, johon pientaloalueet oli summamutikassa viskelty. Huh, onneksi näkyi myös sitä tärkeintä, eli lunta.

Jep, marraskuuhan on tosi hyvä aika lähteä käymään Suomessa. Eikö vaan? Matkaan meidät ajoi huoli vanhempieni terveydentilan huononemisesta. Toisaalta löysin ajankohdasta hyviä puolia, kuten sen, etteivät tuttavat ja sukulaiset vielä ole kiivaimman joulustressin kourissa vaan ehdimme rauhassa tapaamaan heitä. Tärkeää oli myös että poikanen saisi kokea oikean talven ensimmäistä kertaa elämässään.

Kyseessä oli typykän ensimmäinen lentomatka ja meille kaikille ensimmäinen kahden pikkulapsen kanssa. Sen lisäksi emme ole koskaan käyneet perheenä Suomessa kylmänä vuodenaikana. Toisin sanoen meiltä puuttui kaikki talvivarusteet. Matka tarjosi siis ennalta kokemattomia haasteita.

badass

Ensimmäiseen ongelmaan en keksinyt muuta järkevää ratkaisua kuin kantorepun. Intensiivisen googlettamisen  jälkeen päädyin Tulaan. Testasimme kantoreppua leikkikentällä, jossa se toimi kuin unelma. Jopa imettäminen onnistui siinä ja typykkä simahti ihan tyytyväisen oloisena. Hihkuin voittajafiiliksissa. Reissun päällä vauva osoittautui varsin rennoksi matkustajaksi, vaikka pohjimmiltaan vaikuttaakin olevan enemmän koti-ihminen. Lennot menivät tissi suussa ja nukkuen. Välilaskun aikana tyyppi tuijotti lentokentän vilinää Tulan uumenista. Paras ostos pitkään aikaan.

Lapsukaisten roudaamisen lisäksi suurin ongelma oli heidän vaatettamisensa pohjanmaan tundralla. Poikasella on täällä talvikenkinä vain nilkkavartiset nahkatennarit. Suomen olosuhteisiin sopimattomat nappaskengät siis, eikä tietenkään toppahousuja saati sitten haalaria. Koska en ole ollut ikinä äiti Suomessa, mielessäni risteili erilaisia kysymyksiä. Voiko vauvan laittaa toppahaalarissa auton lastenistuimeen ja montako kerrosta pitää laittaa leikki-ikäiselle haalarin alle? Suomalaiset kaverini pyörittelivät arvatenkin silmiään monenlaisille pohdinnoilleni, jotka heille ovat ilmiselviä.

Kyselykierros kaikkien tuntemiemme lapsiperheiden parissa tuotti kaksi IKEA kassillista talvivaatteita, kengät ja jopa ensiluistimet poikaselle. Ei tarvinnut lähteä ostamaan koko vaatekertaa vain parin viikon takia. Rahaa ja hermoja säästyi. Iso kiitos. Tämän reissun jälkeen nostan hattua välikerrosten ja toppavaatteiden, kinttaiden ja kypärämyssyjen kanssa kuukaudesta toiseen hikoileville suomalaisille pikkulasten vanhemmille. Ei ole heilläkään helppoa.

Aikaisempien kokemusten perusteella suorastaan pelkäsin tulevia lentoja sinivalkoisilla siivillä. Eniten huolestutti vauvan autonistuimen mahdollinen katoaminen Helsinki-Vantaalla jonnekin matkalaukkujen ja epämääräisen muotoisten tavaroiden pohjattomaan kaivoon. Huolet olivat turhia ja Finski hoiti hommat tällä kertaa oikein mainiosti. Asiakaspalvelukaan ei ollut yhtään pakkasen puolella vaan ystävällistä ja joustavaa.

 

luistelija

Poikanen sai toteuttaa monta uutta kivaa juttua matkan aikana. Tehtiin lumiukkoja , heitettiin lumipalloja, käveltiin lumisessa metsässä ja pohdittiin missä kettu asuu, laskettiin pulkkamakeä. Luistelun vaikeus selvästikin yllätti tyypin. Hän oli ilmeisesti ajatellut liukuvansa jäällä kuin Oksana Baiul konsanaan mutta sai tyytyä lykkimään metallista tukikehikkoa. Miestä jai vähän harmittamaan että hirvenmetsästyskausi meni täpärästi sivu suun. Olisin suhteellisen helposti voinut muiluttaa hänet naapurusten ukkeleiden metsästysporukkaan. Omakohtaista kokemusta kuulema olisi loytynyt kalashnikovin käsittelystä sekä lampaan nylkemisesta. Ensi kerralla sitten.

Reissun tarkein tavoite, eli isovanhempien kanssa vietetty aika, saavutettiin sataprosenttisesti.

Lapseni puhuu huonoa suomea

Ja se riittää ihan hyvin.

Tilanteemme on aika tyypillinen ulkosuomalaisille. Elämme Baabelin tornin varjossa. Pääsääntöisesti puhun suomea kun olen kaksi lapsen kanssa, yhdessä puhumme englantia, mies puhuu välillä arabiaa. Päiväkodissa lapsi puhuu englantia ja hollantia. Puhun hollantia itse töissä ja välillä harjoittelemme sitä kotona lapsen kanssa. Poikasen puheessa kuulee usein kolmea kieltä samassa lauseessa, mikä on normaalia kolmi-nelivuotiaana. En ole monikielisyyden asiantuntija mutta se on ollut osa elämääni ja erilaisia perhekuvioitani viimeisten vuodet. Kokemukseni perusteella monella kielellä ei lapsen päätä voi saada sekaisin.

Onnekseni en ole koskaan törmännyt kovin negatiivisiin käsityksiin monikielisyydestä. Kukaan ei esimerkiksi ole vaatinut minua puhumaan ainoastaan hollantia lapselleni, vain sen takia, että asumme Alankomaissa. Valitettavasti vastaavista tapauksista kuulee toisinaan. Suurimmaksi osaksi reaktiot ovat siis olleet positiivisia.

Monikielisyyteen suhtaudutaan silti usein ongelmalähtöisesti sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan luonnollista. Siitä huolestutaan jo siinä vaiheessa kun pulla on vielä uunissa. Suurimmalle osalle maailman ihmisistähän monikielisyys ja kielten sekoittaminen puheessa on normaalia. Ihan ilman sen kummempia metodeja, joilla arkista kielenkäyttöä yritettäisiin järjestää tai kielikylpyjä. Yritän lähestyä kielten sekamelskaa elämässämme tästä näkökulmasta käsin.

ccaaf0272ffd3891f2ea0025ccf44f1b083108e2e59e1532b93a98f99a680abf

Kuulun selvästikin siihen ryhmään ulkosuomalaisia, jotka opettavat suomen kieltä jälkikasvulleen niiltä main, missä rima on matalimmalla. Törmään usein ulkosuomalaisiin, jotka tekevät suomen kielestä itseään isomman numeron. Henkilökohtaisesti niskakarvani nousevat pystyyn jos vanhempi teeskentelee, ettei ymmärrä kun lapsi puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea, eikä suostu vastaamaan lapselle ennenkuin tämä on saanut puserrettua asiansa suustaan suomeksi.

En vaadi tai järjestelmällisesti kouluta kolmivuotiastani oppimaan täydellistä suomea. En ole tilaillut läjäpäin suomalaisia videoita, kirjoja ja muuta suomenkielistä materiaalia lapsoselle. En ole, enkä ainakaan vielä aio ilmoittaa häntä Suomi-kouluun. Tärkeysjärjestyksessäni uimakoulu ja musiikkikoulu tulevat ensin, koska uskon poikasen hyötyvän niistä enemmän.

En ole koskaan käyttänyt sen kummempia keinoja suomen kielen vahvistamiseksi. Kuuluisaa ”yksi vanhempi – yksi kieli”- metodia harkitsin vakavasti ehkä viisi sekuntia lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Totesin sen käytännössä aivan mahdottomaksi toteuttaa. On ollut luonnollisempaa puhua sitä kieltä, mikä kulloiseenkin tilanteeseen sopii. Se, että itsepintaisesti jankkaisin lapselle vain suomea missä vain milloin vain, olisi hankalaa. Se ei myöskään olisi tarkoituksenmukaista.

multilingual_o_172217

On erittäin epätodennäköistä. että lapseni muuttaa Suomeen, ainakaan lähitulevaisuudessa. Hän tuskin hyppää suomalaiseen koulujärjestelmään, jossa sujuva kielitaito olisi avainasemassa. Mikäli ulkosuomalaisen suunnitelmissa on palata Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä, on suomen kielen ylläpitäminen tietysti tärkeää ja perusteltua. Ulkosuomalaisten lapsille on tarjolla monenlaista tukea suomen kielen oppimiseen. Monessa maassa on Suomi-koulu, Kulkuri toimii maailmanlaajuisesti ja montaa muutakin virikettä löytyy. Joissakin kansainvälisissä kouluissa on jopa mahdollista saada suomen kielen opetusta normaalin opetussuunnitelman ohessa. Jos muuttaisimme johonkin toiseen maahan, yrittäisin löytää mieluummin hollanninkielisen kerhon. Sitä kieltä lapsi kuulee kotona vähemmän kuin suomea.

Suomen kieli on oma äidinkieleni ja siinä mielessä tärkeä osa oma ilmaisuani. Siksi haluan myös puhua sitä lapselleni. Henkilökohtaiset nostalgia- tai identiteettisyyt eivät mielestäni ole silti riittävä peruste sille että, alkaisin panostamaan lapsen suomen kielen tasoon. Suomi on minulle tärkeä kieli mutta ei tarkoita sitä, että sen täytyisi olla sitä myös lapselleni. Poikanen pärjää mainiosti sillä suomella, jonka minulta oppii. Jos joskus tarvetta ilmenee, hän voi opetella sitä tai mitä muuta kieltä tahansa, paremmin vanhempana. Suomihan ei ole varsinainen maailmankieli, jonka voisi ajatella olevan hyvin oleellista tulevaisuuden menestymisen kannalta.

Mieluummin yritän tukea monikielisyyttä. Ihmisellä voi olla monta kotimaata, kulttuuria ja äidinkieltä. Jos puheessa kuuluu aksentti, mitä se haittaa? Niinhän on suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

 

 

Onko sinne Suomeen aina pakko mennä?

Lomasesonki on täällä. Paitsi meillä. Olen viimeisilläni raskaana, joten lentokoneet tuskin huolivat minua kyytiinsä. Lisäksi ajatus siitä että, kaikki yli 15 vuotta vanhat kodinkoneet päättävät pamahtaa juuri kun olen kotiutunut synnariltä, ei houkuttanut. Aparaatit lähtivät vaihtoon mutta ottivat pari tonnia euroja mennessään.

Tänä kesänä emme siis ole matkusta Suomeen. Onneksi meillä on siihen hyvät syyt, muuten iskisi syyllisyys. Suurimman osan vuotta minulla on nimittäin sellainen fiilis, ettei hirveästi huvittaisi lomailla Suomessa. Syy siihen ei suinkaan ole synnyinmaassa ja sen ihanissa ihmisissa, joita toki kaipailen. Siitä on kaksi vuotta aikaa kun kävimme sellaisella lomamatkalla, joka ei suuntautunut jomman kumman kotimaahan.

Capture

Kuva puhukoon puolestaan. http://www.kaleva.fi

 

Kyseessä on tyypillinen ulkosuomalaisen dilemma. Lomalla pitäisi mennä Suomeen mutta kun muuallakin olisi kiva joskus käydä. Jos kaikki lomat kuluvat Suomessa, saattaa siihen rutiiniin alkaa jossain vaiheessa haluamaan vaihtelua. Haikaillaan vaihteeksi ”omalle” lomalle, hotelliin, eikä sukulaisten nurkkiiin pyörimään. Vaikka ystäviä ja sukua on tärkeää tavata, myös heidän kanssaan kaipaa omaa tilaa. Kutsu serkun häihin tai kummilapsen kaste-/rippi-/ lakkiasjuhliin saattaa aiheuttaa yllättävää ahdistusta.

Sitten on tietysti niitäkin, joille Suomi on se ainoa oikea loma-paratiisi ja sinne mennään vaikka toinen jalka haudassa. Vuoden ympäri. Suomeen pääseminen on niin tärkeää että, matkoja muihin kohteisiin karsitaan sen vuoksi. Jos jostain syystä Suomeen ei pääsekään muutamaa kertaa vuodessa, iskee maailmanluokan eksistentiaalinen kriisi.

Kyseessä on myös käytännön syistä johtuva ongelma. Kaikkien lomapäivien ja matkustamiseen tarkoitetut rahojen tuhlaaminen Suomessa ravaamiseen turhauttaa. Nämä tekijät koskettavat niitäkin, jotka asuvat jo valmiiksi ulkomaisessa lomakohteessa, kuten Australiassa tai Floridassa. Esimerkiksi USAssa työskenteleville lomapäivät ovat harvinaista hupia, jotka varmasti lasketaan tarkkaan. Lennot Suomeen ja maan sisäiset juna- tai lentomatkat ovat tekevat yleensä järkyttävät kolon matkakassaan. Samalla rahalla kun pääsisi johonkin eksoottisempaan kohteeseen, jossa aurinko takuuvarmasti paistaa ja drinkki kiikutetaan altaan reunalle nopeammin kuin torakkaa ehtii sanoa. Onnellisia ovat ne, joille raha ja aika eivät tuota rajoitteita.

Puun ja kuoren välissä sen sijaan ovat ne, joiden puoliso on kotoisin jostain muusta kuin perheen asuinmaasta tai Suomesta. Se nimittäin tarkoittaa pakkolomia ei vain Suomessa vaan myös siellä perheen toisen aikuisen synnyinmaassa. Hankalaksi tilanne menee, jos mummolat sijaitsevat eri mantereilla. Muiden lomakohteiden suhteen on tikat aika nopeasti heitelty.

Pyrimme käymään tasapuolisesti sekä Suomessa että Libanonissa. Täytyy kyllä myöntää että, minulla Suomi voittaa, jos on pakko valita. Hiljaisuus, puhdas ilma ja luonto antavat mielen levätä kummasti enemmän kuin pakokaasuinen asfalttiviidakko, jossa lapsia ei voi päästää silmistään edes sekunninmurto-osaksi. Silti kaipaan myos sillöin tällöin tuota Lähi-idän pölyistä helmeä jossa äärimmäisyydet kohtaavat. Mutta mehän emme valitse, kummassakin käydään.

finland-905724_1920

Vaikeuksista huolimatta ulkosuomalainen keksii kaikenlaisia keinoja päästäkseen Suomeen. Ajassa ja rahassa säästää kun perheen toinen aikuinen lähtee jalkikasvun tai vain nuorimmaisen kanssa pyorähtämään sukulaisissa. Jos etätyö on mahdollista, moni ottaa joustosta ilon irti tekemällä Suomen reissulla töitä grillauksen ja saunanlämmittämisen välillä. Vietin kerran poikasen kanssa 5 viikkoa Suomessa. Mies oli matkassa mukana pari viikkoa, naputteli sähköposteja tuvan peräkammarissa ja ehti pyörähtää Saksassakin jossain välissä. Puhelut Amerikkaan se soitteli perunamaan reunalta.

Viimeinen niitti Suomeen vääntäytyneelle ulkosuomalaiselle ovat sellaiset sukulaiset ja kaverit, jotka eivät ymmärrä uhrauksen suuruutta. Nämä kiittämättömät olettavat ulkosuomalaisen ravaavan ympäri Suomea kahvittelemassa heidän luonaan. Eivät raivaa tilaa kalenteristaan niinä päivinä kun ulkosuomalainen on paikkakunnalla: ” Voi kun me ajateltiin käydä miehen siskolla muuten vaan kylässä tuossa 20 km päässä just silloin kun te olette paikkakunnalla… ” Viattomalla äänellä esitetty kysymys: ”Milloin te tulette taas uudestaan käymään täällä?”, saa ulkosuomalaisen näkemään punaista.

Tästä päästäänkin kivasti seuraavaan aiheeseen, joka saa ulkosuomalaisen repimään hiuksiaan. Voisivatkohan ne sukulaiset ja kaverit joskus tulla sinne ulkomaille kyläilemään?

Parasta ulkosuomalaisuudessa

Olen mieluummin ulkosuomalainen kuin suomalainen. Tuossa yhdyssanassa, joka muodostuu kahdesta sanasta, ”ulko-” ja ”-suomalainen” kiteytyy kulttuurisen identiteettini kaksi puoliskoa.

Ensimmäinen osa, ”ulko-” edustaa minulle tärkeää identiteettini osaa. Se näkyy ja tuntuu päivittäisessä elämässäni enemmän kuin suomalaisuus. Katselen synnyinmaatani etäältä, ulkoapäin. Seuraan kyllä Suomen asioita tarkasti mediasta, vähintään uutisotsikot päivittäin. Luen blogeja ja kolumneja ajankohtaisista asioista. Olen silti ulkona arkielämästä ja käytännön kosketus suomalaiseen elämänmenoon puuttuu. Olen vähän pihalla ja siihen tyytyväinen.

paris-1426150_1920

Ilman ulkosuomalaisuutta olisin jäänyt vaille monesta asiasta, jotka merkitsevät minulle niin paljon. Suurella todennäköisyydellä en olisi saanut tilaisuutta tavata lukuisista eri kulttuureista ja maista tulevia ihmisiä ja työskennellä heidän kanssaan. En olisi tottunut puhumaan kolmea kieltä sekaisin arjessani. En ehkä olisi monikulttuurisessa parisuhteessa. Se lista on pitkä.

Uskon lujasti että tulevaisuus on monikulttuurinen ja monikielinen. Lapseni jäisivät paitsi näistä suuremmoiseista lahjoista, joihin he nyt saavat kasvaa. Lisäksi he, kuten minäkin, oppivat että asioita voi tehdä ja tarkastella niin monella eri tavalla.  Kuten monille muillekin ulkosuomalaisille vanhemmille, se on kenties kaikkein tärkeintä ulkomailla asumisen antia. Siksi haluan kasvattaa lapseni maailmankansalaisiksi, en ainoastaan suomalaisiksi. Se on valinnanvapautta olla itsensä ja kerätä, kuten niin usein mainittu, ne rusinat pullasta, suklaahiput keksistä tai kirsikat kakusta. Miten vaan, tulos on sama.

hyacinth-1369537_1280

Sanan toinen osa ” -suomalainen” edustaa minulle Suomen passia, äidinkieltä ja taustaani, joka väistämättä vaikuttaa arvoihini ja normeihini. Luullakseni osin alitajuisesti. Siellä se suomalaisuus jyllää taustalla. Välillä saan itseni kiinni tietynlaisesta ajattelumallista tai reagointitavasta, jonka tunnistan hyvin suomalaiseksi.

Olen kiinnostunut toisista suomalaisista kun heihin täällä törmään ja nautin puhuessani suomea. Suurin osa ystävistäni Alankomaissa on suomalaisia. Jotenkin toisiin suomalaisiin on helppoa tutustua. En silti koe tarvetta korostetulle suomalaisuudelle ja suomen kielen alustalle asettamiselle, johon joskus ulkosuomalaisten keskuudessa törmää.

Stuart Hall, tunnettu jamaikalais-englantilainen sosiologi, on sanonut seuraavalla tavalla: Kulttuuriset identiteetit juontavat juurensa aina jostain, niillä on oma historiansa mutta ne ovat silti jatkuvassa muutoksen tilassa. Sanan ulkosuomalainen ensimmäinen osa, ”ulko-” on minulle tärkeämpi kuin sen jälkimmäinen osa, ”-suomalainen”, koska ei edusta juuriani vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta.

Stuart Hall, obituary, Agenda

Nämä pohdintani tällä kertaa ovat vastaus Longon and Beyond – blogin Lenan haasteeseen ulkosuomalaisille bloggaajille. Lista muiden ulkosuomalaisten bloggaajien ajatuksista tästä samasta teemasta löytyy Lenan blogista.

Suomi – uskaltaako siellä enää käydä?

Mietin pitkään, kirjoitanko tästä aiheesta juuri nyt, kun maahanmuuttoon liittyvien teemoja ympärillä vellova keskustelu on polarisoitunut naurettaviin mittoihin asti. Ottamatta mitenkään kantaa siihen, pitäisiko pakolaisia ottaa vastaan tai miten tilanne pitäisi hoitaa, koskettaa tämänhetkinen hysteerisyys konkreettisesti meitä ulkosuomalaisia.

Kuka muistaa toimittaja–poliitikko Umayya Abu-Hannahin, joka muutti pois Suomesta rasismin takia Amsterdamiin? Moni Alankomaissa pitkään asunut suomalainen hymähteli Abu-Hannahin kommenteille siitä, miten Hollanti on niin suvaitsevainen ja rasismista vapaa maa. Niinhän ei tietenkään ole. Valitettavasti rasismia ja syrjintää on kaikissa Euroopan maissa, ei vain Suomessa. Kenties ero oli siinä, että Alankomaissa ei tulla kadulla tai julkisissa tiloissa huutelemaan, kommentoimaan tai tönimään jos toisen ulkonäkö ei sovi kantahollantilaiseen määritelmään. Käsittääkseni tämä oli se rasismin muoto, josta Abu-Hanna sai tarpeekseen.

Toisaalta muistan myös suomalaisten kiivaan vastustuksen ja kommentoinnin tyyliin: ”Eihän Suomessa nyt tuollaista rasismia ole” ja “Nämähän ovat yksittäistapauksia” “Varmaankin kyseessä ovat olleet humalaiset tai mielenterveysongelmista kärsivät ihmiset.” Väitettiin että, Abu-Hanna liioitteli tai valehteli.

Tästä on vain pari vuotta aikaa. Asiat ovat sen jälkeen muuttuneet. Sen jälkeen rasismin kasvusta Suomessa on uutisoitu yhä enemmän. Niinsanottu pakolaiskriisi räjäytti ulkomaalaispelon hysteerisiin mittoihin. Enää kukaan ei voi tosissaan kieltää, etta Suomessa asuvat tai oleskelevat ulkomaalaiset (tai sellaisiksi epäillyt) eivät kohtaisi negatiivista kommentointia tuikituntemattomilta kaduntaallaajilta. Mielipiteet ovat koventuneet, tai ainakin ne huudetaan julkisesti. Ollaan röyhkeän rasistisia ja yritetään peitellä sitä maahanmuuttokriittisyydellä. Tuntuu, ettei ymmärretä näiden kahden eroa. Suoraa fyysistä väkivaltaa, rikoksia ja niillä uhkailua. Katupartiot, joita tuntuu sikiävän ympäri Suomea. Monikulttuurisia, myös ulkosuomalaisten, perheitä koskevia lakialoitteita.

Miten tämä liittyy ulkosuomalaisiin? Yllättävän moni ulkosuomalainen on kokenut rasismia käydessään omassa kotimaassaan. Näin on tapahtunut, kun ulkosuomalainen on ollut liikkeellä monikulttuurisen perheensä kanssa, jonka jäsenet eivät ole kantasuomalaisen näköisiä. Joskus pelkkä toisen kielen puhuminen on riittänyt. Mitä sitten on tapahtunut? Suoraa tuijottamista, päin naamaa kommentointia. Seläntakana suureen ääneen kommentointia. Suomalaisten lasten siirtämistä kauemmaksi “ulkomaalaisen näköisistä” lapsista leikkipuistossa tai muualla yleisessä tilassa. On kehotettu poistumaan kaupasta, joku on lähtenyt seuraamaan kadulla tai kauppakeskuksessa. Jopa suoranaista fyysisen väkivallan uhkaa. * Ei ole mikään ihme, jos perheen turvallisuus huolettaa lomalla kotimaahan aikovaa ulkosuomalaista. Saattaa tuntua helpommalta kutsua isovanhemmat kylään, kuin itse matkustaa heitä tapaamaan Suomeen.

Ulkomailla asutun vuosikymmenen jälkeen Suomi-kuvani muodostuu pitkälti siitä, mitä luen päivittäin erilaisista julkaisuista, uutisista ja sosiaalisesta mediasta. Itseäni kaikki mitä olen kuullut ja lukenut edellä kuvatun rasismin lisääntymisestä, on vieraannuttanut minua Suomesta ja suomalaisista todella paljon. Ennen ajattelin että, voisimme muuttaa Helsinkiin vähintään muutamaksi vuodeksi. Enää en näe paluumuuttoa realistisena suunnitemana, vaikka siitä joskus haaveilenkin.

Mitä Suomi sitten voi ulkosuomalaisissa menettää? Esimerkiksi kansainvälistä osaamista, kielitaitoa, kulttuurien tuntemusta, monikulttuurisen johtamisen taitoa, vientimarkkinoiden tuntemusta. Tässä lainaus Ulkosuomalaisparlamentin sivuilta: ”Ulkosuomalaiset ovat voimavara Suomelle. He tekevät Suomea ja suomalaisuutta tunnetuksi maailmalla, mutta myös tuovat ulkomailla oppimiaan tietoja ja taitoja Suomeen. Suomelle on tärkeää, että ulkosuomalaisten siteet kotimaahansa eivät katkea ja että yhteys suomalaiseen yhteiskuntaan säilyy.”

*Esimerkit otettu ulkosuomalaisten äitien foorumilta.

 

Sorvin ääreen

Täydellisen rikkumaton blogihiljaisuus on kestänyt lähes viisi kuukautta. Sain marraskuussa tilaisuuden aloittaa työt mielenkiintoisessa, ja sittemmin raskaaksi osoittautuneessa, projektissa. Lyhyesti sanottuna koordinoin  työlupahakemuksia Saudi Arabiaan maailmanlaajuisesti palkatuille insinööreille mutta se on vain lyhyt selitys.

Töiden aloitus tiesi myös päiväkodin aloittamista. Kirjauduimme jonotuslistalle haluaamaamme hoitopaikkaan lupauksella että, poikanen pääsisi aloittamaan siellä heti kaksi vuotta täytettyään. Väliaikaisratkaisuksi löytyi toinen, samanhintainen päiväkoti ihan nurkan takaa. Siihen samankaltaisuudet näiden kahden lastenhoitolaitoksen välillä jäivätkin. Näkyvimpänä erona, väliaikaispaikka oli likainen. Leivänmurusia lattialla, hiekkaa sohvalla, pöytä tahmea, piha haravoimatta ja niin edelleen. Kun päiväkotimaksut lohkaisevat palkasta 1470 euroa kuukaudessa, sitä odottaa saavansa jotain vastineeksi. Toisaalta poikanen tuntui viihtyvän ihan hyvin alkuvaikeuksien jälkeen. Helpotus oli silti tuntuva, kun siirto ykkösvaihtoehtoon vihdoin tapahtui ja meni mutkattomasti. On niin paljon parempi fiilis jättää lapsi aamulla paikkaan, jossa lämmin lounas tehdään omassa keittiossa, pinnat ovat puhtaat ja hoitajilla mahdollisuus jatkuvaan koulutukseen.

Vanhempani saapuivat kauan odotetulle visiitille Suomesta samana päivänä kun aloitin työt. Vain vuorokausi päiväkodin aloittamisen jälkeen poikanen, odotetusti, sairastui. Kuume, ripuli ja oksennustauti värittivät kahta tai kolmea ensimmäistä viikkoa. Päiväkodista kotiin kantautuvat pöpöt ovat siitä jänniä, että ne tarttuvat ympäristöön ärhäkämmin kuin ulkosuomalainen ruislimppuun. Äitini sai flunssa, isäni korvatulehduksen, mieheni oksennustaudin ja minä kuumeen. Siihen se sairastelu kuitenkin jäi. Edellistä tautia en enää muistakaan ja uskon nykyisen päiväkodin, jopa toivottua korkeammalla hygiania tasolla, olevan osuutta asiaan. Lopulta asiat ovat lutviutuneet yllättävän kivuttomasti.

Projektin monimutkaisuus ja lisääntyvä työmäärä ovat saaneet minut kantamaan töitä kotiin iltaisin ja viikonloppuisin. Kunnes viime viikolla kohtasin rajani. Ei enää töitä kotiin. Pieni lapsi ja jatkuvasti työmatkalla oleva mies eivät jätä hirveästi tilaa muille aktiviteeteille. You know the thrill. Töistä mahdollisesti kaupan kautta kotiin, ruuanlaittoa, syöntiä, iltapesu, pyjama, puuro ja petiin. Sen jälkeen pari tuntia sitä kuuluisaa omaa aikaa ennenkuin aivoissa tilttaa ja uni voittaa.

Pinkkiä puuroa

En varmaankaan ole ainoa ulkosuomalainen, joka kaipaa kotimaisia marjoja. Kaupassa myytävät pensasmustikat eivät ole mitään verrattuna metsämustikoihin. Onneksi aitoa tavaraa saa ekokaupan pakastekaapista. Pakastepuolukoita en kuitenkaan ole onnistunut löytämään. Niiden puute alkoi harmittamaan, kun poikanen ihastui lomalla vispipuuroon. Täysmaidolla koristeltua puuroa olisi uponnut muuten nirsoon tenavaan litrakaupalla. Kotona Hollannissa “pinkkiä puuroa” oli taas pakko saada ja tajusin korvata puolukat karpaloilla.

img_2242_lingonberries

Mittailen yleensa kaikki ainekset vapaalla kädellä, mutta resepti menee jokseenkin näin.
Puoli litraa vetta
Vajaa pari desia jäisiä karpaloita
Neljä ruokalusikallista sokeria
Vajaa desi mannaryynejä

Vesi, sokeri ja jäiset karpalot kiehautetaan. Pehmenneet karpalot murskataan sauvasekoittimella vedessä. Lisätään mannaryynit ja keitetään hiljaisella tulella noin 20 minuuttia välillä sekoittaen. Puuro jäähdytetään (nostan kattilan jäävedellä täytettyyn tiskialtaaseen) ja vispataan kuohkeaksi.
Tarjoillaan maidon (tai herkkusuille kerman) kera.

Kun kysyn otatko pinkkiä, on vastaus aina tomera “Joo!”

Löysin rantein

Leikkikenttä loppukesän iltapäivällä. Vajaa kolmivuotias tyttö pörrää kuin heikkopäinen apina ympäri puistoa ja päätyy muksahtamaan naamalleen potkupyörällä nukke toisessa ja pallo toisessa kädessä. Itkuhan siinä tulee. Tapaus saa isän heilauttamaan jalkateräänsä sentin vasemmalle mutta pylly pysyy penkkiin liimattuna. “Hmm…niin Veronica, noin siinä sitten käy kun ei varo… Nousepas reippaasti”.

Seuraan näytelmää oman poikaseni saapastellessa metrin päässä. Täällä leikkipuistossa on kahdenlaisia vanhempia. Toiset hengaavat lastensa lähistöllä ja toiset huuto-, mutta ei välttämättä, näköetäisyydellä. Yllättäen ensimmäiset ovat ulkomaalaisia ja jälkimmäiset paikallisia. Hollantilaisilla on tyypillisesti varsin laissez faire – tyylinen suhtautuminen lastenkasvatukseen. Paikalliset tenavat vaikuttavatkin aika karaistuneilta.

066

Suosikkini leikkikenttien joukossa.

 

Välillä huolettomuus saa minut niin sanotusti näkemään punaista. Tuhatta ja sataa punaisia päin pyoräilevän äidin kantoliinassa, ilman pipoa purevassa merituulessa hytkyvä pikkuvauva muljauttaa sydämeni joka kerta kurkkuun. Poikasen ollessa pienempi päädyimme pari kertaa päivystykseen korvatulehduksen takia. Siellä oli kiireinen yö. Hoitaja tuskaili liian monen vanhemman tuovan lapset lääkäriin vasta, kun tauti on päässyt jo pitkälle. Annetaan paracetamolia ja odotetaan… kunnes ei enää voi odottaa yhtään.

Näen pikku Veronican paahtavan tomerasti leikkikentällä useamman kerran viikossa, ollaan kummatkin kanta-asiakkaita. Hän on iloinen ja itsevarma tyttö, joka ei olemassaoloaan paljon anteeksi pyytele. Sellaisia paikalliset tenavat useimmiten ovatkin. He näkyvät ja KUULUVAT. He myös etuilevat, tönivät ja laukovat mielipiteitä. Ärsyttäviä kakaroita, voisi joku sanoa. Onnellisen oloisia he silti ovat.

Muun muassa Unicef ja WHO ovat rankanneet hollantilaiset lapset maailman onnellisimmiksi. Vaikka suhtaudun tilastoihin ja tutkimuksiin kriittisesti, on niissa jotain perää. Vanhempien rento asenne on varmaakin yksi syy siihen. Enpä ole koskaan tavannut hollantilaista äitiä, joka toisi mieleen termit “helicopter parenting” tai “tigermom”.

Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia lastenkasvatuskulttuureja muissa maissa on.

Hei, täällähän on suomalaisia!

Se voi tapahtua missä vaan, vaikka lähikaupassa. Äkillinen huomio ja pieni iloisen utelias kuplinta sydämen seutuvilla. Täällähän on suomalaisia! Alkaa korvien höristely ja pahaa aavistamattoman kotimaan kansalaisen stalkkaaminen. Onko se turisti vai asuuko se täällä? Mitä se sanoo? Hetkellisen juupailun jälkeen yritän päättää, mitä teen. Lähestynkö uhria, anteeksi, kohdetta vai annanko tilaisuuden liukua ohi?

Viimeksi se tapahtui lähellä kotiani. Lykkäsin nukkuvaa poikasta lastenvaunuissa kun huomasin kahden tytön arpovan illallisravintolaa. Suomeksi! En (tietenkään) voinut olla puuttumatta asiaan, vaan ehätin kysymään, minkä tyyppistä purtavaa on haussa ja voisinko auttaa.

valitse_suomalaista_1760_970

Kenellä muulla ulkosuomalaisella on sama fiksaatio lähestyä jokaista suomalaiseksi identifioitua lähimmäistä? Siitä saakka kun asutuin asumeen Alankomaihin, minulla on ollut tämä riivaus.

Viime vuosina se on vain pahentunut. Nykyään höristelen korviani myös, jos kuulen hollantia reissussa ollessani. Viime kesänä istuimme terassilla Bybloksessa. “Hei, nuo tuolla on hollantilaisia”, sipisin miehelleni. Tämä havainto oli jo ehtinyt aiheuttaa tuolissa kiemurtelua, pick up linen suunnittelua ja sisäistä kamppailua. Eipä kestänyt kauaa, kun annoin kiusaukselle periksi…