Turvallista matkaa Libanoniin

Juuri kun olemme päässeet kotiin yhteltä matkalta, alkaa toinen. Tällä kertaa lähdemme Raahen sijasta Beirutiin. Voisiko päinvastaisempia kaupunkeja löytää?

Aina kun olemme lähdössä Libanoniin moni kyselee, onko siellä turvallista. Siihen on vaikea vastata, koska tilanne vaihtelee. Sanon kuitenkin aina että, voi mennä ja ihan turvallista on. Ainahan siellä silti jotain kahakkaa on jossain päin maata menossa. Kieltämättä turvallisuusriskit vilahtavat mielessä ennen matkaa. Luotan pitkälti sukulaisten arviointiin, jos tilanne olisi sellainen että olisi parempi pysyä kotona.

Vaikka aihe on paikallisille business as usual, sitä ei voi vähätellä. Sen huomaa heti kun saapuu maahan. Leveäharteiset sotilasjampat eivät ihan huvikseen tepastele jokapaikassa pyssyt ja muut hilavitkuttimet olalla. Ensimmäistä kertaa Libanonissa käydessäni olin kyllä aikasen vaikuttunut kaikesta, mitä näin maan menneseen sisällissotaan ja nykyisiin uhkiin liittyen. Aikaisemmin vain länsimaissa matkustelleena se oli minulle uutta. Esimerkiksi vanha Holiday Inn keskustassa muistuttaa karmivalla tavalla rauhan hauraudesta ja sodan arvista, jotka lyövät silmille kyllä muutekin joka kulmalla.

holiday-inn

Terrorismin torjunta tulee lähelle jokapäiväisessa elämässä ja Libanonissa ollaan siinä ymmärrettävistä syistä kehitytty tosi taitaviksi. Esimerkiksi parkkihallien ovella on vartija sohimassa jokaista sisäänpyrikivää autoa pomminpaljastus laitteella. Toisinaan tosin epäilen, onko se edes päällä. Eräänä päivänä aamu-uutisissa kerrottiin armeijan etsivän viittä täydessä pommilastissa ajavaa autoa keskustan alueella. Uutinen jäi mieleen kummittelemaan, kun iltapäivällä lähdimme asioille. Loputonta liikenneruuhkaa katsoessani mietin koko ajan että, mikähän noista autoista on yksi niistä joita etsitään. Onneksi kaikki terroristit saatiin sillä kertaa kiinni nopeasti. Aina ei käy yhtä hyvin. Toisella kertaa jälleen paikallisuutisia katsoessani tunnistin kadunpätkän, jolta raportoitiin kahden autopommin tuhoista. Olimme ajaneet samaisella kadulle edellisenä päivänä. Tällaiset jutut ovat peruskauraa, eivätkä riko länsimaista uutiskynnystä.

Maan poliittinen tilanne on aina ollut vähän horjuva. Ensinnäkin Syyrian sota on tuonut Libanoniin valtavan määrän pakolaisia. Jokainen voi kuvitella mitä kaikenlaisia lieveilmiöitä se on tuonut mukanaan. Toiseksi Lähi-idässä pienistäkin tapahtumista voi oikeanlaisissa olosuhteissa ja harkitusti ruokittuna kasvaa koko maata järisyttäviä levottomuuksia. Näin on nähty monissa arabimaissa viime vuosien aikana. Viime kerralla, vuonna 2015, olivat juuri käynnissä niinsanotut roskamielenosoitukset. Armeija vastasi melkoisen lujalla otteella niihin ja periaatteessa koossa olivat ainekset vakaviinkin skenaarioihin. Viime kuussa valittu uusi presidentti täyttänee viimeiset kaksi vuotta hallinneen valtatyhjiön ja valtaosa kansasta on hetken tyytyväinen tilanteeseen. Mielestäni Libanonista on hirveän vaikea olla kirjoittamatta ilmaisematta omia poliittisia mielipiteita. En koe myöskään olevani asioista niin hyvin perillä että voisin sanoa jotain tyhjentävää. Koska se ei ole tämän blogin tarkoitus, yritän pitää mölyt mahassani vaikka ne siellä kuplivatkin.

you-stink

Kaikesta huolimatta, kyllä Libanoniin on suhteellisen turvallista matkustaa. Jopa menisin niin pitkälle että, suosittelin lämpimästi sinne matkustamista. Beirut on kaupunkina ihan omaa luokkaansa ja siellä on vaikka mitä näkemistä ja tekemistä. Kunhan pitää maalaisjärjen mukana. Esimerkiksi Bekaan laaksoon en vartavasten lähtisi vaikka toki temppelinrauniot ja viinitilat kiinnostavatkin. Kidnappauksia on tapahtunut. Eli odottaisin ensin Syyrian tilanteen rahoittumista. En myöskään tukkisi Shatilaan. Toisaalta näen kymmenen vuotta nuoremman itseni hinkumassa juuri näihin mestoihin. Uudenvuoden aattona en ole menossa katolle tai parvekkeelle ihailemaan ilotulitusten räiskettä. Ilmassa lentää nimittäin muutakin kuin raketteja. Lähi-idän tyyliin vuoden vaihtumista juhlistetaan ampumalla ilmaan. Harhaluotien pelossa istun sisällä ja kaukana ikkunoista.

Advertisements

Marraskuussa Suomeen

”Baba, missä aurinko on?”, kysyi poikanen kun laskeuduimme Helsinki Vantaalle. Itse katsoin koneen ikkunasta havumetsän karvoittamaa maata, johon pientaloalueet oli summamutikassa viskelty. Huh, onneksi näkyi myös sitä tärkeintä, eli lunta.

Jep, marraskuuhan on tosi hyvä aika lähteä käymään Suomessa. Eikö vaan? Matkaan meidät ajoi huoli vanhempieni terveydentilan huononemisesta. Toisaalta löysin ajankohdasta hyviä puolia, kuten sen, etteivät tuttavat ja sukulaiset vielä ole kiivaimman joulustressin kourissa vaan ehdimme rauhassa tapaamaan heitä. Tärkeää oli myös että poikanen saisi kokea oikean talven ensimmäistä kertaa elämässään.

Kyseessä oli typykän ensimmäinen lentomatka ja meille kaikille ensimmäinen kahden pikkulapsen kanssa. Sen lisäksi emme ole koskaan käyneet perheenä Suomessa kylmänä vuodenaikana. Toisin sanoen meiltä puuttui kaikki talvivarusteet. Matka tarjosi siis ennalta kokemattomia haasteita.

badass

Ensimmäiseen ongelmaan en keksinyt muuta järkevää ratkaisua kuin kantorepun. Intensiivisen googlettamisen  jälkeen päädyin Tulaan. Testasimme kantoreppua leikkikentällä, jossa se toimi kuin unelma. Jopa imettäminen onnistui siinä ja typykkä simahti ihan tyytyväisen oloisena. Hihkuin voittajafiiliksissa. Reissun päällä vauva osoittautui varsin rennoksi matkustajaksi, vaikka pohjimmiltaan vaikuttaakin olevan enemmän koti-ihminen. Lennot menivät tissi suussa ja nukkuen. Välilaskun aikana tyyppi tuijotti lentokentän vilinää Tulan uumenista. Paras ostos pitkään aikaan.

Lapsukaisten roudaamisen lisäksi suurin ongelma oli heidän vaatettamisensa pohjanmaan tundralla. Poikasella on täällä talvikenkinä vain nilkkavartiset nahkatennarit. Suomen olosuhteisiin sopimattomat nappaskengät siis, eikä tietenkään toppahousuja saati sitten haalaria. Koska en ole ollut ikinä äiti Suomessa, mielessäni risteili erilaisia kysymyksiä. Voiko vauvan laittaa toppahaalarissa auton lastenistuimeen ja montako kerrosta pitää laittaa leikki-ikäiselle haalarin alle? Suomalaiset kaverini pyörittelivät arvatenkin silmiään monenlaisille pohdinnoilleni, jotka heille ovat ilmiselviä.

Kyselykierros kaikkien tuntemiemme lapsiperheiden parissa tuotti kaksi IKEA kassillista talvivaatteita, kengät ja jopa ensiluistimet poikaselle. Ei tarvinnut lähteä ostamaan koko vaatekertaa vain parin viikon takia. Rahaa ja hermoja säästyi. Iso kiitos. Tämän reissun jälkeen nostan hattua välikerrosten ja toppavaatteiden, kinttaiden ja kypärämyssyjen kanssa kuukaudesta toiseen hikoileville suomalaisille pikkulasten vanhemmille. Ei ole heilläkään helppoa.

Aikaisempien kokemusten perusteella suorastaan pelkäsin tulevia lentoja sinivalkoisilla siivillä. Eniten huolestutti vauvan autonistuimen mahdollinen katoaminen Helsinki-Vantaalla jonnekin matkalaukkujen ja epämääräisen muotoisten tavaroiden pohjattomaan kaivoon. Huolet olivat turhia ja Finski hoiti hommat tällä kertaa oikein mainiosti. Asiakaspalvelukaan ei ollut yhtään pakkasen puolella vaan ystävällistä ja joustavaa.

 

luistelija

Poikanen sai toteuttaa monta uutta kivaa juttua matkan aikana. Tehtiin lumiukkoja , heitettiin lumipalloja, käveltiin lumisessa metsässä ja pohdittiin missä kettu asuu, laskettiin pulkkamakeä. Luistelun vaikeus selvästikin yllätti tyypin. Hän oli ilmeisesti ajatellut liukuvansa jäällä kuin Oksana Baiul konsanaan mutta sai tyytyä lykkimään metallista tukikehikkoa. Miestä jai vähän harmittamaan että hirvenmetsästyskausi meni täpärästi sivu suun. Olisin suhteellisen helposti voinut muiluttaa hänet naapurusten ukkeleiden metsästysporukkaan. Omakohtaista kokemusta kuulema olisi loytynyt kalashnikovin käsittelystä sekä lampaan nylkemisesta. Ensi kerralla sitten.

Reissun tarkein tavoite, eli isovanhempien kanssa vietetty aika, saavutettiin sataprosenttisesti.

Lasten matkustusasiakirjat

Pääsiäinen lähestyy ja lounastauolla puheena on ihmisen paras olotila eli loma.  Me emme ole lähdössä matkalle mutta moni muu on. Kokemuksia lasten kanssa reissaamisesta kuulee lähes päivittäin.

Jos lapsi matkustaa ulkomaille vain toisen vanhemman seurassa, pelkkä passi ei välttämättä riitä. Kansainvälisissä perheissä vanhemmalla ja lapsella on usein eri kansalaisuus, eri ihonväri ja passeissa eri sukunimi. Ymmärrettävästi tämä voi aiheuttaa hämmennystä passintarkastuksessa. Erityisen tarkkoja ollaan, kun matka suuntautuu Schengen alueen ulkopuolelle.

Muutama vuosi sitten tuttavaperhe teki välilaskun eräälle eurooppalaiselle lentokentälle. He kokivat muutaman paniikintäytteisen hetken passintarkastuksessa, kun virkailijat eivät olisi millään päästäneen eri kansalaisuuden omaavia äitiä ja sylilasta läpi.

Suomen Ulkoministeriön sivuilla suositellaan ottamaan huoltajien lupakirje mukaan, jos alaikäinen lapsi matkustaa yksin. Monessa maassa tämä koskee kuitenkin myös vain toisen huoltajan seurassa matkustavaa lasta. Esimerkiksi Finnair neuvoo kysymään asiasta lähtömaan viranomaisilta tai kohdemaan suurlähetystöstöstä.

Viime kesänä kävin poikasen kanssa Suomessa kaksin. Perheen miehet matkasivat Lähi-itään syksyllä eri lennolla kuin minä. Haimme kaupungintalolta kummallekin reissulle lomakkeen, jonka molempien huoltajien täytyi allekirjoittaa. Sen lisäksi tarvittiin syntymätodistus.

Miten on, onko teiltä koskaan kysytty lapsen passin lisäksi muita dokumentteja lentokentällä?

Anteeksi, me lennetään

Sosiaalisen median ja puskaradion kautta silmiini ja korviini on osunut seuraavanlainen ilmiö. Pikkulasten vanhemmat jakavat kanssamatkustajille karkkeja tai korvatulppia ennen lentoa. Lahjuksen mukana seuraa pieni viesti, jossa jo etukäteen pyyydetään anteeksi vauvan mahdollista huutoa jossain vaiheessa lentoa.

Varmasti hymy nousee monen lentokonematkustajan huulille mutta… Ennen neljäntoista tunnin lentoa löytyy varmasti muutakin tekemistä, kuin ostella karkkeja ja rustata anteeksipyyntöjä koko lentokoneelliselle tuntemattomia mielensäpahoittajia. Lentokone on julkinen liikenneväline, kuten metro tai juna. Vauvoilla, taaperoilla ja heidän vanhemmillaan on täysi matkustusoikeus, siinä missä muillakin epämukavasta sillipurkista itsensä kipeäksi maksaneilla. Kuka pyytelisi taaperon uhmakohtausta anteeksi linja-autossa?

Itseasiassa empatiaa tarvittaisiin toiseen suuntaan. Pikkuisten kiljukaulojen vanhemmat ovat niitä, jotka eniten kärsivät. Taukoamattomat huototoimet ja kaiken tarvittavan romppeen mukana roudaaminen on käsittämättömän uuvuttavaa. Tämän tietävät kaikki joskus vastaavassa tilanteessa olleet.

Oletteko törmänneet tällaiseen tapaukseen matkoillanne ja mitä ajatuksia se herättää?

Autolla Etelä-Ranskaan

Kesäloma Ranskan Rivieralla, jee! Kolme päivää autossa taaperon kanssa, voi ei! Vaikka olemme lentäneet poikasen kanssa paljon, road trip oli hyppy tuntemattomaan. Lentokoneella matka olisi taittunut parissa tunnissa mutta Alankomaista on inhimillisesti ajatellen mahdollista ajaa Etelä-Ranskaan. Matkustustavan valintaan vaikutti rehellisesti sanottuna myös laiskuus. Omalla autolla on kiva ajella ympäri rannikkoa ja mukaan saa enemmän roinaa kuin lentokoneeseen.

Käytännössä homma meni niin että, jaoimme ajamisen kolmelle puuduttavalle päivälle. Poikasen päiväunien aikaan iskimme nastan lautaan. Valveilla ollessa viihdyttivät Muumit, kokoelma erilaisia leluja, yhteinen laulaminen. Tauot pidettiin noin parin tunnin välein ja lapsen päivärytmiä yritettiin kunnioittaa. Tavallisten huoltotoimien lisäksi maksimimäärä leikkiä ja tutkimista huoltsikalla ja pihalla riitti. Kitinää kuului takapenkiltä yllättävän vähän ennakko-odotuksiin nahden.

Toinen uusi elementti oli majoitus. Tähän mennessä kaikki matkat ovat suuntautuneet jompaan kumpaan mummolaan. Tiedän monien lapsiperheiden suosivan Airbnb tai huoneistohotelleja. Pitkään pähkäiltyämme päädyimme varaamaan tavallisen hotellin Nizzan ytimesta. Sijainti oli meille tärkeämpää kuin ruuanlaittomahdollisuus, me nimittäin tykätään kaupungin hulinasta. Keskustassa kaikki on lähellä ja auki pitkälle iltaan. Koskaan ei tiedä, jos vaikka tarvitsee hakea jotain esimerkiksi apteekista tai kioskilta.

_DSC0947

Nizzan vanha satama.

 

Hotellin aamupalan sijaan nautimme joinakin aamuina croissantit terassilla. Poikaselle sekoitin sen saman puuron, minkä kotonakin. Ostin Monoproxistä minibaariin vauvanruokaa ja hedelmäpurkkeja. Ne kulkivat mukana hoitokassissa tai käsilaukussa. Ravintolassa lapsi soi useimmiten samaa ruokaa kuin me. Monena iltana haimme libanonilaisesta ravintolasta take away annokset huoneen parvekkeelle poikasen nukkumaanmenoajan jälkeen. Parvekkeella tulikin istuskeltua joka ilta.

Murehdin etukäteen, missä villi poikanen pääsee temmeltämään turvallisesti. Loistavia paikkoja päästellä höyryjä olivat rantabulevardi, Jardin Albert I ja Promenade du Paillon. Viimeksi mainitulta alueelta löytyy iso leikkikenttä. Vähän isommat lapset pörräsivät uikkareissaan pienten, suoraan katulaattojen välistä nousevien suihkulähteiden muodostamalla aukiolla keskellä Promedane du Paillonia. Hotellin kattoterassi ja puutarha osoittautuivat pelastukseksi aamun varhaisimpina tunteita.

_DSC0981

Nizzan keskustaa illalla.

 

Lomafiilis oli hetkittäin kadoksissa, kun uhmis veti huutopotkuitku kohtauksia päivittäin, paikkaa ja aikaa katsomatta. Silti oli ihanaa nähdä, kuinka pieni nautti uusista maisemista ja kokemuksista. Sanavarasto kasvoi ja tuntui että, kehitys otti aimo harppauksen eteenpäin. Côte d’Azur itsessään on yksinkertaisesti ihana. Aurinko, pilveton taivas, ranta, mielettömän kauniit maisemat ja hyvä ruoka. Voisin palata uudestaan, mieluiten heti.