Lapseni puhuu huonoa suomea

Ja se riittää ihan hyvin.

Tilanteemme on aika tyypillinen ulkosuomalaisille. Elämme Baabelin tornin varjossa. Pääsääntöisesti puhun suomea kun olen kaksi lapsen kanssa, yhdessä puhumme englantia, mies puhuu välillä arabiaa. Päiväkodissa lapsi puhuu englantia ja hollantia. Puhun hollantia itse töissä ja välillä harjoittelemme sitä kotona lapsen kanssa. Poikasen puheessa kuulee usein kolmea kieltä samassa lauseessa, mikä on normaalia kolmi-nelivuotiaana. En ole monikielisyyden asiantuntija mutta se on ollut osa elämääni ja erilaisia perhekuvioitani viimeisten vuodet. Kokemukseni perusteella monella kielellä ei lapsen päätä voi saada sekaisin.

Onnekseni en ole koskaan törmännyt kovin negatiivisiin käsityksiin monikielisyydestä. Kukaan ei esimerkiksi ole vaatinut minua puhumaan ainoastaan hollantia lapselleni, vain sen takia, että asumme Alankomaissa. Valitettavasti vastaavista tapauksista kuulee toisinaan. Suurimmaksi osaksi reaktiot ovat siis olleet positiivisia.

Monikielisyyteen suhtaudutaan silti usein ongelmalähtöisesti sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan luonnollista. Siitä huolestutaan jo siinä vaiheessa kun pulla on vielä uunissa. Suurimmalle osalle maailman ihmisistähän monikielisyys ja kielten sekoittaminen puheessa on normaalia. Ihan ilman sen kummempia metodeja, joilla arkista kielenkäyttöä yritettäisiin järjestää tai kielikylpyjä. Yritän lähestyä kielten sekamelskaa elämässämme tästä näkökulmasta käsin.

Kuulun selvästikin siihen ryhmään ulkosuomalaisia, jotka opettavat suomen kieltä jälkikasvulleen niiltä main, missä rima on matalimmalla. Törmään usein ulkosuomalaisiin, jotka tekevät suomen kielestä itseään isomman numeron. Henkilökohtaisesti niskakarvani nousevat pystyyn jos vanhempi teeskentelee, ettei ymmärrä kun lapsi puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea, eikä suostu vastaamaan lapselle ennenkuin tämä on saanut puserrettua asiansa suustaan suomeksi.

En vaadi tai järjestelmällisesti kouluta kolmivuotiastani oppimaan täydellistä suomea. En ole tilaillut läjäpäin suomalaisia videoita, kirjoja ja muuta suomenkielistä materiaalia lapsoselle. En ole, enkä ainakaan vielä aio ilmoittaa häntä Suomi-kouluun. Tärkeysjärjestyksessäni uimakoulu ja musiikkikoulu tulevat ensin, koska uskon poikasen hyötyvän niistä enemmän.

En ole koskaan käyttänyt sen kummempia keinoja suomen kielen vahvistamiseksi. Kuuluisaa ”yksi vanhempi – yksi kieli”- metodia harkitsin vakavasti ehkä viisi sekuntia lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Totesin sen käytännössä aivan mahdottomaksi toteuttaa. On ollut luonnollisempaa puhua sitä kieltä, mikä kulloiseenkin tilanteeseen sopii. Se, että itsepintaisesti jankkaisin lapselle vain suomea missä vain milloin vain, olisi hankalaa. Se ei myöskään olisi tarkoituksenmukaista.

On erittäin epätodennäköistä. että lapseni muuttaa Suomeen, ainakaan lähitulevaisuudessa. Hän tuskin hyppää suomalaiseen koulujärjestelmään, jossa sujuva kielitaito olisi avainasemassa. Mikäli ulkosuomalaisen suunnitelmissa on palata Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä, on suomen kielen ylläpitäminen tietysti tärkeää ja perusteltua. Ulkosuomalaisten lapsille on tarjolla monenlaista tukea suomen kielen oppimiseen. Monessa maassa on Suomi-koulu, Kulkuri toimii maailmanlaajuisesti ja montaa muutakin virikettä löytyy. Joissakin kansainvälisissä kouluissa on jopa mahdollista saada suomen kielen opetusta normaalin opetussuunnitelman ohessa. Jos muuttaisimme johonkin toiseen maahan, yrittäisin löytää mieluummin hollanninkielisen kerhon. Sitä kieltä lapsi kuulee kotona vähemmän kuin suomea.

Suomen kieli on oma äidinkieleni ja siinä mielessä tärkeä osa oma ilmaisuani. Siksi haluan myös puhua sitä lapselleni. Henkilökohtaiset nostalgia- tai identiteettisyyt eivät mielestäni ole silti riittävä peruste sille että, alkaisin panostamaan lapsen suomen kielen tasoon. Suomi on minulle tärkeä kieli mutta ei tarkoita sitä, että sen täytyisi olla sitä myös lapselleni. Poikanen pärjää mainiosti sillä suomella, jonka minulta oppii. Jos joskus tarvetta ilmenee, hän voi opetella sitä tai mitä muuta kieltä tahansa, paremmin vanhempana. Suomihan ei ole varsinainen maailmankieli, jonka voisi ajatella olevan hyvin oleellista tulevaisuuden menestymisen kannalta.

Mieluummin yritän tukea monikielisyyttä. Ihmisellä voi olla monta kotimaata, kulttuuria ja äidinkieltä. Jos puheessa kuuluu aksentti, mitä se haittaa? Niinhän on suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

 

 

Parasta ulkosuomalaisuudessa

Olen mieluummin ulkosuomalainen kuin suomalainen. Tuossa yhdyssanassa, joka muodostuu kahdesta sanasta, ”ulko-” ja ”-suomalainen” kiteytyy kulttuurisen identiteettini kaksi puoliskoa.

Ensimmäinen osa, ”ulko-” edustaa minulle tärkeää identiteettini osaa. Se näkyy ja tuntuu päivittäisessä elämässäni enemmän kuin suomalaisuus. Katselen synnyinmaatani etäältä, ulkoapäin. Seuraan kyllä Suomen asioita tarkasti mediasta, vähintään uutisotsikot päivittäin. Luen blogeja ja kolumneja ajankohtaisista asioista. Olen silti ulkona arkielämästä ja käytännön kosketus suomalaiseen elämänmenoon puuttuu. Olen vähän pihalla ja siihen tyytyväinen.

Ilman ulkosuomalaisuutta olisin jäänyt vaille monesta asiasta, jotka merkitsevät minulle niin paljon. Suurella todennäköisyydellä en olisi saanut tilaisuutta tavata lukuisista eri kulttuureista ja maista tulevia ihmisiä ja työskennellä heidän kanssaan. En olisi tottunut puhumaan kolmea kieltä sekaisin arjessani. En ehkä olisi monikulttuurisessa parisuhteessa. Se lista on pitkä.

Uskon lujasti että tulevaisuus on monikulttuurinen ja monikielinen. Lapseni jäisivät paitsi näistä suuremmoiseista lahjoista, joihin he nyt saavat kasvaa. Lisäksi he, kuten minäkin, oppivat että asioita voi tehdä ja tarkastella niin monella eri tavalla.  Kuten monille muillekin ulkosuomalaisille vanhemmille, se on kenties kaikkein tärkeintä ulkomailla asumisen antia. Siksi haluan kasvattaa lapseni maailmankansalaisiksi, en ainoastaan suomalaisiksi. Se on valinnanvapautta olla itsensä ja kerätä, kuten niin usein mainittu, ne rusinat pullasta, suklaahiput keksistä tai kirsikat kakusta. Miten vaan, tulos on sama.

Sanan toinen osa ” -suomalainen” edustaa minulle Suomen passia, äidinkieltä ja taustaani, joka väistämättä vaikuttaa arvoihini ja normeihini. Luullakseni osin alitajuisesti. Siellä se suomalaisuus jyllää taustalla. Välillä saan itseni kiinni tietynlaisesta ajattelumallista tai reagointitavasta, jonka tunnistan hyvin suomalaiseksi.

Olen kiinnostunut toisista suomalaisista kun heihin täällä törmään ja nautin puhuessani suomea. Suurin osa ystävistäni Alankomaissa on suomalaisia. Jotenkin toisiin suomalaisiin on helppoa tutustua. En silti koe tarvetta korostetulle suomalaisuudelle ja suomen kielen alustalle asettamiselle, johon joskus ulkosuomalaisten keskuudessa törmää.

Stuart Hall, tunnettu jamaikalais-englantilainen sosiologi, on sanonut seuraavalla tavalla: Kulttuuriset identiteetit juontavat juurensa aina jostain, niillä on oma historiansa mutta ne ovat silti jatkuvassa muutoksen tilassa. Sanan ulkosuomalainen ensimmäinen osa, ”ulko-” on minulle tärkeämpi kuin sen jälkimmäinen osa, ”-suomalainen”, koska ei edusta juuriani vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta.

Nämä pohdintani tällä kertaa ovat vastaus Longon and Beyond – blogin Lenan haasteeseen ulkosuomalaisille bloggaajille. Lista muiden ulkosuomalaisten bloggaajien ajatuksista tästä samasta teemasta löytyy Lenan blogista.

50 vuotta työperäistä maahanmuuttoa Haagissa

Näyttely Haagin kaupungintalon aulassa. Alankomaihin värvättiin työntekijöitä Italiasta, Espanjasta, Turkista, Kreikasta ja Marokosta toisen maailmansodan jälkeen.

Nyt nukutaan…zzzz

Whaaaat? Vieläkö se nukkuu teidän huoneessa? Nauroi työkaverini kun kerroin poikani kuulumisia. No kyllä nukkuu, kun se on vielä niin pieni.

Täälläpäin tulevat vanhemmat aloittavat lastenhuoneen rakentamisen heti kun positiivinen raita on ilmestynyt pissatikun nokkaan. Tarkoitan tässä nimenomaan rakentamista, sillä lastenhuone on elämää suurempi projekti. Ei ole lainkaan harvinaista että varasto-, toimisto- tai vaatehuone pyhitetään projektille. Erillinen tila urakalle väännetään vaikka väliseinällä jostain nurkasta.

Kun vauvan reviiri on kartoitettu alkaa vimmainen sisustusoperaatio, joka kestää lapsiveden puhkeamiseen saakka. Aika moni hollantilainen synnytys on alkanut äidin viilatessa viimeistä pilkkua maalille haisevassa vauvan kammarissa. Sänky ja vaihtopoytä eivät riitä alkuunkaan. Tuunaus on totaalinen eli ulottuu lattiasta kattoon. Uudet tapetit, verhot, laminaattilattia, matto, hyllyt, kaapistot, poydät ja tuolit ovat ostoslistalla. Sitten tietysti hankitaan sävysävyyn kaikki vaatteet, vaippavarastot, pyllypyyhkeet, lelut, soittorasiat.

Säännöllisen koko ajan kaikki mahdolliset sukulaiset, työkaverit, naapurit, postinjakajat ja kaupankassat kyselevät projektin statusta. Kun vastasyntynyt sitten kannetaan kotiin (ellei ole kotona syntynyt), on aika selvää ettei vauva tule nukkumaan vanhempien kanssa samassa huoneessa.

Olen analysoinut tämän ilmiön vanhempien henkiseksi valmistautumiseksi vauvan tuloon. Vauva itse tuskin osaa arvostaa sitä vaan nukkuisi mieluiten mahd. läh. äitiään. Mielestäni kyseessä on lähinnä markkinointikikka, jolla pyritään myymään mahdollisimman paljon tavaraa. Voi vain arvailla, paljonko hilloa täydelliseen pinkkiin tai vaaleansiniseen kuplaan uppoaa.

Suomessa niin muodikas perhepeti nähdään Hollannissa kuolemanloukuna. Jo alusta saakka synnytysvalmentajat, kätilot, kotihoitajat ja neuvolan tädit varoittelevat sormi pystyssä, ettei vauvaa missään nimessä saa nukuttaa vanhempien sängyssä.  En ota kantaa tähän koska kokemusta kyseisestä nukkumisjärjestelystä ei ole. Kieltämättä hirvittäisi nukkua pienen vauvan kanssa samassa sängyssä. En varmaan voisi nukkua ollenkaan. Toisaalta nukkumisesta ei myoskään tulisi mitään, jos lapsi olisi sijoitettu johonkin toiseen huoneeseen.

Ulkoisten mielipiteiden kannalta olemme päätyneet kompromissiin, eli pinnasänky on ja pysyy varmaan vielä pitkään meidän isomman sängyn vieressä.

Nakkena saunassa ja muuallakin

“Mitäh.. missä sun housut on? Äkkiä jalkaan ennenkuin naapurit näkee.” Kuului kauhistunut älähdys, ponkaistessani ylos sohvalta. Olin makoillut olkkarissa, peiton alla ihan vaan alkkarit jalassa. T-paita oli myös päällä. Tässä vaiheessa raskautta se nyt vaan on kaikkein mukavinta. Eipä tullut mieleen laittaa sen enempää vaatteita päälle, kun kerran kotona oltiin. Tuskin meidän naapureitakaan hirveästi kiinnostaa seistä ikkunassa kyttäämässä, mitä täällä tapahtuu. Jotenkin unohdan meidän erilaisen suhtautumisen nakuiluun aika usein. Vedin sitten verkkarit jalkaan.

Melkein kaikille pallontallaajillehan nakuilu on punainen vaate. Kenties stereotyyppisesti kuvittelen amerikkalaisten liittävän alastomuuden aina ja kaikissa tilanteissa seksuaalisuuteen. Joillekin toisista kulttuureista tuleville alastomuus viittaa epäsiveellisyyteen ja huonoon käytökseen toisten ihmisten seurassa.
Moinen häveliäisyys naurattaa, ärsyttää tai hämmentää meitä suomalaisia tai ainakin minua. Pidämme alastomuuden seksualisointia kaksinaismoralistisena kun samalla televisio on täynnä paljasta pintaa ihan parhaaseen katseluaikaan. Nakuilun demonisointi närkästyttää meitä, alastihan kaikki ovat tähän maailmaan tulleet.

Jotenkin alastomuus on ollut minulle aina luonnollista ilman epäsovinnaisia mielleyhtymiä. Taidekoulussa piirsimme alastonta mallia. Opin näkemään mallin varjona, valoina ja muotoina, jotka piti yrittää toistaa paperille. Olin itsekin mallina. Piirustusmallina patsastellessa tienasi kivasti taskurahoja ja saattoi vaikka nukahtaa, jos sattui sopivan rento asento. Spencer Tunickin vieraillessa Helsingissä vuosituhannen alussa, osallistuin tietysti valokuvainstallaatioon satojen muiden Aatamin- ja Eevan asuisten kanssa. Valoisana ja lämpimänä loppukesan yonä se oli mielestäni upea kokemus.

Viaton suomalais-ugrilainen suhtautumiseni nakuiluun varmaan johtuu myos kulttuuriperinteestäni. Suomalaisille alastomuus tuntuu olevan niin paljon normaalimpi asia kuin monille muille. Ilmeisesti tämä johtuu osittain meidän saunakulttuuristamme. Saunahan on perinteisesti pyhä paikka.

Saunassa suomalainen kulttuuri kiteytyy. Kun puhutaan maahanmuuttajien onnistuneesta kotoutumisesta, muistetaan usein mainita että, hänhän myos rakastaa saunomista. Vieraileville ulkomaaneläjille naytetaan Suomen suven parhaat puolet saunottamalla heitä koivuvihdan kanssa ja tuuppaamalla sitten kylmään järveen. Mutta hei, sehän on oikeastikin tosi mahtavaa.

Sauna on myos sellainen paikka, jossa alastomuuteen liittyvat kulttuurierot helposti kulminoituvat. Silloin tarvitaan ymmärrystä kummaltakin puolelta.

Symppaan kovasti erästä brittilaistä (jolla on kaiken lisäksi intialaiset sukujuuret) tuttavaani. Hän oli kokenut elämänsä järkytyksen vieraillessaan silloisen suomalaisen tyttöystävän vanhempien luona. Tämä taisi tapahtua joskus yli kymmenen vuotta sitten. Perhe oli huolehtinut vieraastaan ehkä liiankin hyvin, koska jossain vaiheessa heppu oli joutunut saunaan koko perheen kanssa. Siis ihan kaikki perheenjäsenet, äitiä ja sisaruksia myoten, istuivat lauteilla peput paljaina täysin pokkana. Siinä varmaan ajateltiin tosi lämminsydamisesti että, toivotetaan uusi vävypoika tervetulleeksi perheeseen.
Mutta haloo, jotain rajaa! Olisivat kyllä voineet olla edes vähän vieraskoreita ja laittaa edes uikkarit päälle.

Myöhemmin illalla olin jo sängyssä, kun alkoi kuulumaan erittäin nopeaa paljaiden jalkojen läpsytystä parketilla. Mieheni oli kurvannut vielä jääkaapilla ennen nukkumaan menoa, vain alkkarit (iiik!) jalassa. Paitaakaan ei ollut päällä, niinkuin minulla aikaisemmin päivällä. Kuulemma kukaan naapureista ei varmasti huomannut mitään, vaikka keittiön verhot olivan olleet auki. Hän oli toiminut niin nopeasti!

Luulen että, alamme molemmat lähestyä kultaista keskitietä tässä asiassa.

YLE… connecting people

Kylläpä hmyilytti kun bongasin tämän uutisen netista aamulla, LOL!
Yle TV2 esittää ensi syksynä Love Connection sarjaa, jossa suomensukuiset amerikkalaiset nuoret miehet etsivät Suomesta tyttöystävää.

Sarja kuvataan kesällä Suomessa ja hakuaikaa kisaan on vielä. Hop hop sinkut ilmoittautumaan!

Harmi että, tällä hetkellä esittelyvideot näkyvät vain Suomessa.
Voi kunpa YLE Areena tajuaisi näyttää tämän sarjan myos ulkomailla.

Tätä lisää

Vietin tänään viihdyttävän iltapäivän vanhanaikaisesti radiota kuunnellen.

Kiitos YLE Areenan, myös ulkomailla asuvat suomalaiset voivat nauttia, tosin rajoitetusti, kotimaan mediasta. Löysin loistavan uuden radio-ohjelman nimelta Ali ja Husu. Kuuntelinkin välittömästi kaikki neljä lähetystä putkeen. Mitäpä sitä muuta äitiyslomalla tekisi?

Ohjelmassa pureudutaan monikulttuurisuuteen ilman tilastoja, politiikkaa tai rasittavaa kiihkoilua. Sen hyvän lisäksi ohjelman tekijät ovat maahanmuuttajataustaisia tai uussuomalaisia.

Suomesta on selkeästi puuttunut tallainen keskusteluohjelma. Suosittelen.

Samanarvoisuuden harha

Luin ruokatunnilla Umaaya Abu Hannan haastattelun 6Degrees-lehdestä joulukuun alussa ja sen jälkeen hänen kirjoittamansa jutun Hesarista.

Johtunee siitä ilmeisestä tosiasiasta että, olen vaalea pohjoismaalainen, en ole koskaan kokenut ihonväristä johtuvaa rasismia Suomessa. Alankomaissa minusta tuli maahanmuuttaja ja aloin päästä jyvälle siitä, mitä on olla ulkomaalainen.

Ensin asuin ja opiskelin Amsterdamissa. En vielä aavistanut kuinka erilainen muu osa maata on. Sitten muutin toiselle paikkakunnalle ja tutustuin paikalliseen kulttuuriin toden teolla. Yritin opetella kieltä, tutustua hollantilaisiin, sopeutua, aloittaa elämää uudessa maassa, löytää työtä ja tehdä kaikkea sitä, mitä moni maahanmuuttaja tekee ulkomaalaisuransa alussa. Menin myös naimisiin hollantilaisen miehen kanssa.

Kokemuksia ulkomaalaisiin kohdistuvista ennakkoluuloista alkoi sitten kerääntyä. Oli se tyyppi, joka uskoi minun olevan postimyyntimorsian ja ne jotka tiesivät minun muuttaneen Alankomaihin paremman elintason perässä. Oli se, jolle olin ilmaa kunnes osasin keskustella hollanniksi ja sain toitä YK:lta. Tietysti niitä, jotka tiesivät heti kättelyssä millainen ihminen puolalaisena olen, tuli tavattua paljon. Samat ihmiset eivät osanneet osoittaa kartalta, missä Suomi on sijaitsee. Kukaan ei kuitenkaan huudellut kadulla perään.

Vuosien jalkeen tuli avioero, opin kielen, löytyi työpaikkoja ja paikka maailmassa alkoi vakiintumaan. Suurimmaksi osaksi se ei kuitenkaan ollut kovin ruusuista.

Umayya Abu-Hanna kirjoittaa paitsi suomalaisesta rasismista mutta myös alankomaalaisesta ihanasta monikulttuurisuudesta. Vain jälkimmäisestä minulla on kokemusta. Abu-Hanna on väärässä, sillä Hollannissakaan erilaiset ihmiset eivät ole samanarvoisia keskenään. Itseasiassa näin ei ole missään maailman kolkassa. Katurasismia ei ole samalla tavalla kuin Suomessa, se vain tulee esille eri tavalla.

Jokainen puhuu omasta näkökulmastaan ja kokemuspohjastaa käsin. Abu-Hannalle muutto Alankomaihin on varmasti ollut helpotus Suomessa koetun syrjinnän ja nimittelyn jälkeen.
Se ei kuitenkaan tarkoita että Alankomaat olisi paratiisi. Näin ei ole. Mitä paremmin paikallisen kulttuuriin tuntee, sen selkeämpää se on.

Euroopan ulkopuolelta tuleva hollanninkielentaidoton arabinainen on hyvin erilaisessa asemassa kuin EU:n passilla matkustava, ilmaisen pohjoismaisen yliopistokoulutuksen nauttineen ja menestyksekkään työuran luonut journalisti. On helppo ylistää asuinmaata ekspatriaatti-kuplasta käsin jos näppituntuma tavallisten kaduntallaajien elämään on kevyt.

Kielen osaaminen auttaa ymmärtämään paikallisia arvoja ja asenteita mutta myös mediakeskustelua. Alkuunsa suosittelisin siis kielikurssia. Kansan pariin laskeutuva valitsee kunnan järjestämän kurssin, etuoikeutettu voi ilmoittautua yhteen monista hinnakkaammista kielikouluista. Hankitulla hollannintaidolla voi lukaista esimerkiksi hauskan ja havainnollistavan romaanin “Alleen maar nette mensen” tai tehdä päiväretken johonkin Amsterdamin lähiöistä.

Siinä Hollannissa, jonka minä tunnen naapurit eivät tule spontaanisti tarjoamaan apuaan vuotavan hanan korjaamisessa. Syyt vanhempien mahdolliseen aktiivisuuteen koulussa ovat yleensä synkempiä kuin kiva aktiviteetti, jolla edistetään lapsosten oppimista. Rikkaat ja vähävaraiset eivät oikeasti seurustele toistensa kanssa vapaa-ajalla. Heidän lapsensa eivät ole samassa koulussa, eivätkä he yleensä asu samoilla asuinalueilla. Pohjoisafrikkalaisten siirtolaisten Alankomaissa syntyneitä lapsia syrjitään rekrytoinneissa. Rotterdamin pormestarin etninen tausta ja uskonto on ollut paikallisessa mediassa mainitsemisen arvoinen. Kotiuttamiskursseilla maahanmuuttajia kyykytetään.

Puhuessaan Alankomaiden monikulttuurisuudesta Abu-Hanna ei ilmeisesti tunne uutta asuinmaata tarpeeksi hyvin. Monesti ulkomaille muuttamisen jälkeen uusi asuinmaa tuntuu mahtavalta paikalta ja entinen kotimaa ihan paskalta. Tämän sanotaan olevan yksi vaihe siinä tunne- ja kokemusskaalassa, mitä ihminen käy läpi ulkomaille muuton yhteydessä.

Tämä siis Alankomaista, ulkomaalaisuuden kokemuksesta ja ihmisten samanarvoisuuden harhasta.

Kuten sanottua, Suomessa tapahtuvasta syrjinnästähän minulla ei luonnollisesti ole omakohtaisia kokemuksia. Se voi kuitenkin muuttua kohta. Luettuani Tuulin blogikirjoituksen mietin, minkälaisen vastaanoton pian syntyvä suomalais-libanonilainen lapseni saa äitinsä kotimaassa.

I don’t speak German, but I can if you’d like. Oh!

Saksalaisilla kielikouluilla menee nykyisin tosi hyvin.

Euroopan talouskriisin vaikutukset työperäiseen maahanmuuttoon ovat näkyvissä sekä tilastoissa että käytännössä. Siinä, missä hetki sitten länsieurooppaan saapui maahanmuuttajia Puolasta ja Romaniasta, ovat nyt asialla espanjalaiset ja kreikkalaiset. Itseasiassa moni itäeurooppalainen on muuttanut takaisin kotikonnuilleen, tai vähintään suunnittelee sitä. Työperäisten maahanmuuttajien likkuvuus muistuttaa yhä useammin bumerangin lentorataa.
Espanjasta ja Kreikasta on tullut maahanmuuton kohdemaiden sijasta lähtömaita. Niin korkeasti koulutetut kuin duunaritkin suuntaavat pohjoisempiin euroopan valtioihin nyt etelastä. Tällä kertaa pohjoisafrikkalaiset ja itäeurooppalaiset tähyävät välimeren eurooppaa vihreämmille laitumille.

Työntekijoiden vapaa liikkuvuus on yksi Euroopan Unionin perustava projekti.

Sen on sanottu olevan tärkeää taloudelle ja euroalueen vakaudelle. Taloudelliset kriisit ja suuret eroavaisuudet Euroopan maiden välillä pystyttäisiin tasapainoittamaan, jos tyontekijät liikkuvaisit maasta toiseen. Parempi liikkuvuus tarkoittaisi siis parempaa taloutta. Sitähän Eurooppa tarvitsee juuri nyt.
Toisekseen väestörakenteellinen totuus ainakin tilastojen valossa näyttää pohjois- ja länsieuroopan tarvitsevan työntekijöitä ja veronmaksajia suurten ikäluokkien siirtyessä pois työelämästä. Jonkun ne eläkkeetkin täytyy maksaa.

Vaikka liikkuuvuudelle on monia hyviä syitä, se ei ole käytännössä ongelmatonta.
Toisin kuin esimerkiksi USAssa, jossa ihmiset vaivatta muuttavat osavaltiosta toiseen. Syynä eivät ole maahanmuuttolait vaan pikemminkin kielimuurit ja erilaiset vaatimukset tyotehtaviin. Saksa on euroalueen yksi vetovoimaisimmasta maista ja sinne moni haluaakin. Useimmat tyopaikkailmoitukset ovat kuitenkin Saksaksi. Niinpa kielikursseilla on kysyntaa.

Länsi- ja keskieuroopan mailla menee paremmin kuin välimerellisessä Euroopassa, mutta täälläkään talous ei ole toipunut tarpeeksi nopeasti. Tämä saa aikaa työperäisen maahanmuuton vastustusta, kun omiakin työttömiä on. Samaan aikaan voisi myös kysyä, ovatko kotimaan työttömät vain nirsoja töiden suhteen.

Eurooppa on vähän jumissa. Silti etenkin nuoret muuttavat sitkeästi sinne, missä töitä on enemmän kuin kotimaassa. Onko se tarpeeksi pelastamaan Euroopan taloutta ja vaestorakenteen vinoitunutta kallistuskulmaa?

Väestön liikkuvuus ei ole mikään uusi juttu Benelux-maissa. Vuosien 1950 ja 1970 välillä kymmenen miljoonaa etelä-eurooppalaista muutti länsieuroopan maihin. Näin siis täällä Alankomaiden suunnalla, miten on Suomessa?

Yltääkö eurooppalaisten työperäinen maahanmuutto Suomen korkeudelle vai tyssääkö se Baltianmeren rannalle? Onko Suomessa vetovoimaa houkutella eurooppalaisia työntekijöitä, kysyttiin myos YLE uutisissa kesällä.

Haloo, kuuleeko Mars… eikun Kiina?

Puhe kulttuuristen välisestä viestinnästä tuo usein mieleen listan erilaisia do’s and don’t käyttämissääntöjä, joiden mukaan sitten suunnistetaan. Kuulostaa toisinaan siltä että, ollaan menossa keskustelemaan marsilaisen kanssa.

Onneksi kyse on loppujen lopuksi ihmisten välisestä kommunikoinnista. Kohteliaat käytöstavat, ympäristön tarkkaileminen ja toisten ihmisten kunnioittaminen riittävät mainiosti alkuun.

Hyvä yleissivistyskin auttaa, sillä politiikkaa tai uskontoon liittyvät kipukohdat saattavat aiheuttaa ihan konkreettista närää.

Ei ole ennenkuulumatonta, että esimerkiksi ulkomaille muutto on vähällä karahtaa kivikkoon näiden asioiden vuoksi. Kokemus on osoittanut, ettei Lähi-Idästä saapuvalle tekniikan insinöörille kannata esitellä asuntoa, jonka naapurissa on daavidintähti ovea koristamassa. Palestiinalaismielinen insinööri kääntyi kynnyksellä pois.

Vanhat haavat saattavat olla yllättävän kivuliaita. Eräs saksalainen nainen oli viety katsomaan kaunista vanhaa huvilaa. Seinässä törötti suuri muistolaatta, jossa todettiin saksalaisten sotilaiden tappaneen 16 ranskalaista kyseisessä talossa toisen maailmansodan aikana. Projekti lähti välittömästi alamakeen. Koko muutto tuomittiin epäonnistuneeksi ennenkuin se ehti alkaakaan, asunnonvalittaja oli törkeä, konsultti ei ymmärtänyt ja maailma oli ylipäätään yksi suuri musta aukko. Onneksi tilanne saatiin korjattua ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Onnistunut toimiminen kansainvälisessä toimintaympäristössä on silti paljon muutakin kuin siitä, ettei liikematkalla tule sanoneeksi tai tekeneeksi jotain niin loukkaavaa että, munaa koko projektin. Oma kulttuurimme vaikuttaa kokonaisvaltaisesti tapaamme viestiä ja toimia toisten ihmisten kanssa niin vapaa-ajalla kuin töissä.

Lähtökohtaisesti on hyvä tiedostaa oma tausta ja arvomaailma. Peiliin katsominen on ensimmäinen askel. Sen lisäksi tulisi ymmärtää jotain toisen osapuolen tavoista kommunikoida ja reagoida. Kolmanneksi kansainvälinen työympäristö vaatii ennenkaikkea selkeyttä. Jos tuntuu siltä että, tuli väännettyä rautalangasta, sanomalla on hyvät mahdollisuudet mennä perille.

Joskuhan se turhauttaa ja tekee mieli tokaista kuin Fingerporissa: Minä teille kulttuurien välisen $%^&*£* näytän! Silloin kannattaa muistaa että, joku siellä Kiinassa saattaa kirota juuri nyt ihan samalla tavalla. Sille voi sitten yhdessä nauraa. Huumorin kukka kun ei tunne kieli- tai kansallisuusrajoja.