Lapseni puhuu huonoa suomea

Ja se riittää ihan hyvin.

Tilanteemme on aika tyypillinen ulkosuomalaisille. Elämme Baabelin tornin varjossa. Pääsääntöisesti puhun suomea kun olen kaksi lapsen kanssa, yhdessä puhumme englantia, mies puhuu välillä arabiaa. Päiväkodissa lapsi puhuu englantia ja hollantia. Puhun hollantia itse töissä ja välillä harjoittelemme sitä kotona lapsen kanssa. Poikasen puheessa kuulee usein kolmea kieltä samassa lauseessa, mikä on normaalia kolmi-nelivuotiaana. En ole monikielisyyden asiantuntija mutta se on ollut osa elämääni ja erilaisia perhekuvioitani viimeisten vuodet. Kokemukseni perusteella monella kielellä ei lapsen päätä voi saada sekaisin.

Onnekseni en ole koskaan törmännyt kovin negatiivisiin käsityksiin monikielisyydestä. Kukaan ei esimerkiksi ole vaatinut minua puhumaan ainoastaan hollantia lapselleni, vain sen takia, että asumme Alankomaissa. Valitettavasti vastaavista tapauksista kuulee toisinaan. Suurimmaksi osaksi reaktiot ovat siis olleet positiivisia.

Monikielisyyteen suhtaudutaan silti usein ongelmalähtöisesti sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan luonnollista. Siitä huolestutaan jo siinä vaiheessa kun pulla on vielä uunissa. Suurimmalle osalle maailman ihmisistähän monikielisyys ja kielten sekoittaminen puheessa on normaalia. Ihan ilman sen kummempia metodeja, joilla arkista kielenkäyttöä yritettäisiin järjestää tai kielikylpyjä. Yritän lähestyä kielten sekamelskaa elämässämme tästä näkökulmasta käsin.

Kuulun selvästikin siihen ryhmään ulkosuomalaisia, jotka opettavat suomen kieltä jälkikasvulleen niiltä main, missä rima on matalimmalla. Törmään usein ulkosuomalaisiin, jotka tekevät suomen kielestä itseään isomman numeron. Henkilökohtaisesti niskakarvani nousevat pystyyn jos vanhempi teeskentelee, ettei ymmärrä kun lapsi puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea, eikä suostu vastaamaan lapselle ennenkuin tämä on saanut puserrettua asiansa suustaan suomeksi.

En vaadi tai järjestelmällisesti kouluta kolmivuotiastani oppimaan täydellistä suomea. En ole tilaillut läjäpäin suomalaisia videoita, kirjoja ja muuta suomenkielistä materiaalia lapsoselle. En ole, enkä ainakaan vielä aio ilmoittaa häntä Suomi-kouluun. Tärkeysjärjestyksessäni uimakoulu ja musiikkikoulu tulevat ensin, koska uskon poikasen hyötyvän niistä enemmän.

En ole koskaan käyttänyt sen kummempia keinoja suomen kielen vahvistamiseksi. Kuuluisaa ”yksi vanhempi – yksi kieli”- metodia harkitsin vakavasti ehkä viisi sekuntia lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Totesin sen käytännössä aivan mahdottomaksi toteuttaa. On ollut luonnollisempaa puhua sitä kieltä, mikä kulloiseenkin tilanteeseen sopii. Se, että itsepintaisesti jankkaisin lapselle vain suomea missä vain milloin vain, olisi hankalaa. Se ei myöskään olisi tarkoituksenmukaista.

On erittäin epätodennäköistä. että lapseni muuttaa Suomeen, ainakaan lähitulevaisuudessa. Hän tuskin hyppää suomalaiseen koulujärjestelmään, jossa sujuva kielitaito olisi avainasemassa. Mikäli ulkosuomalaisen suunnitelmissa on palata Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä, on suomen kielen ylläpitäminen tietysti tärkeää ja perusteltua. Ulkosuomalaisten lapsille on tarjolla monenlaista tukea suomen kielen oppimiseen. Monessa maassa on Suomi-koulu, Kulkuri toimii maailmanlaajuisesti ja montaa muutakin virikettä löytyy. Joissakin kansainvälisissä kouluissa on jopa mahdollista saada suomen kielen opetusta normaalin opetussuunnitelman ohessa. Jos muuttaisimme johonkin toiseen maahan, yrittäisin löytää mieluummin hollanninkielisen kerhon. Sitä kieltä lapsi kuulee kotona vähemmän kuin suomea.

Suomen kieli on oma äidinkieleni ja siinä mielessä tärkeä osa oma ilmaisuani. Siksi haluan myös puhua sitä lapselleni. Henkilökohtaiset nostalgia- tai identiteettisyyt eivät mielestäni ole silti riittävä peruste sille että, alkaisin panostamaan lapsen suomen kielen tasoon. Suomi on minulle tärkeä kieli mutta ei tarkoita sitä, että sen täytyisi olla sitä myös lapselleni. Poikanen pärjää mainiosti sillä suomella, jonka minulta oppii. Jos joskus tarvetta ilmenee, hän voi opetella sitä tai mitä muuta kieltä tahansa, paremmin vanhempana. Suomihan ei ole varsinainen maailmankieli, jonka voisi ajatella olevan hyvin oleellista tulevaisuuden menestymisen kannalta.

Mieluummin yritän tukea monikielisyyttä. Ihmisellä voi olla monta kotimaata, kulttuuria ja äidinkieltä. Jos puheessa kuuluu aksentti, mitä se haittaa? Niinhän on suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

 

 

Skype – vaarit ja Facetime-mummut

Isovanhempien osallisuus perhe-elämään on kuulema ollut tapetilla Suomessa kuluvan vuoden aikana. Suomessa voivottelun keskiössä on ollut vanhuksien väsymys lastenhoitoon ja heidän hyväntahtoisuutensa väärinkäyttö. Siitä on kirjoittanut osuvasti muiden muassa Salamatkustaja.

Kirjoitin aikaisemmin hollantilaisesta isovanhemmuudesta ja heidän roolistaan yhteiskunnassa. Kuten suomalaisessakin julkisessa keskustelussa, ne ääripäät tuntuvat nousevan esille. Joillekin on ihan normaalia että, jälkikasvu menee koulupäivän jälkeen mummolaan ja isovanhempien tuki säästää päivähoitokustannuksissa satoja euroja kuussa. Toisaalta on niitä mummoja, jotka eivät koskaan halua osallistua lastenlastensa arkeen. Ei edes sellaisissa tilanteissa, kun apua todella tarvittaisiin. Esimerkiksi jos jompi kumpi vanhemmista sairastaa vakavasti, toinen on kiinni töissä ja lapset niin pieniä etteivät vielä itsenäisesti pärjää.

 

Isovanhempien osallisuus tai pikemminkin osallistumisen puute on iso asia myös ulkosuomalaisille. Jos perheen ulkopuolista tukea arjen pyörittämiseen tarvitaan, saa sitä rahalla vierailta ihmisiltä. Kumpaankin mummolaan on sen verran matkaa että, itse mietin, miten mummut ja vaarit saisi pidettyä mukana meidän elämässämme. Toiseen menee 12 tuntia ovelta ovelle, toiseen pikkuisen vähemmän. Kummassakin maassa on tähän asti käyty noin kerran vuodessa. Isovanhempien ikääntymisen ja sairasteluiden takia heidän matkustamisensa Alankomaihin on käynyt yhä rajoitetummaksi.

Skype tai FaceTime on meille, kuten varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille, muodostunut aivan korvaamattomaksi. Monille toimii säännollinen, yhteisesti sovittu soittoaika. Skypen kautta on laulettu laulettu ja loruiltu, kiukuteltu, jaettu kuulumisia, näytetty autoleikkeja ja ruokailtu yhdessä. Tällä viikolla esiteltiin uusia lenkkareita ja hyppytemppuja joita ne jalassa voi tehdä. Aina eivät nämä tapaamiset mene aivan putkeen. Vilkasta kolmivuotiasta kiinnostaa useimmiten ympäriinsä juoksentelu ja kiljuminen juuri silloin kun Skypen soittoääni pärähtää. Eipä sitä yleensä saa pysymään missään tilanteessa kovin pitkään paikallaan. Jaan myos kuvia Facebookissa omille vanhemmilleni, Whatsupilla miehen siskolle. Onneksi oma äitini osaa käyttää tietokonetta ja miehen äidille on atk-apua ihan vieressä. Jos niin ei olisi, voisi yhteydenpito olla melkoisen vaikeaa. Monille vanhuksille internet voi olla vähän liian abstrakti käsite. Lastenkirjoja, palapelejä, CD levyjä ja vaatteita on kulkenut ihan perinteisessä postissa meillepäin.

Muitakin tapoja pitää yhteyttä onneksi on. Valokuva-albumin kokoaminen yhteisistä hetkistä. Sukupuun tekeminen lasten ja isovanhempien projektina. Mummolle voisi vaikka ehdottaa (ilta)satujen lukemista nauhallle. Jos mahdollista, yhteinen loma jossain muualla kuin mummolassa tai ulkosuomalaisten asuinpaikassa voisi olla hieno kokemus. Osta päiväkirja, johon lapsi ja isovanhempi kirjoittavat vuorotellen jotain ja lähettävät sitten takaisin. Mikä ihana muisto siitä jää.

Onko teillä kikkakolmosia maantieteellisen välimatkan voittamiseen? Miten teillä pidetään yhteyttä kaukana asuvien mummujen ja vaarien kanssa?

Onko sinne Suomeen aina pakko mennä?

Lomasesonki on täällä. Paitsi meillä. Olen viimeisilläni raskaana, joten lentokoneet tuskin huolivat minua kyytiinsä. Lisäksi ajatus siitä että, kaikki yli 15 vuotta vanhat kodinkoneet päättävät pamahtaa juuri kun olen kotiutunut synnariltä, ei houkuttanut. Aparaatit lähtivät vaihtoon mutta ottivat pari tonnia euroja mennessään.

Tänä kesänä emme siis ole matkusta Suomeen. Onneksi meillä on siihen hyvät syyt, muuten iskisi syyllisyys. Suurimman osan vuotta minulla on nimittäin sellainen fiilis, ettei hirveästi huvittaisi lomailla Suomessa. Syy siihen ei suinkaan ole synnyinmaassa ja sen ihanissa ihmisissa, joita toki kaipailen. Siitä on kaksi vuotta aikaa kun kävimme sellaisella lomamatkalla, joka ei suuntautunut jomman kumman kotimaahan.

Kuva puhukoon puolestaan. http://www.kaleva.fi

 

Kyseessä on tyypillinen ulkosuomalaisen dilemma. Lomalla pitäisi mennä Suomeen mutta kun muuallakin olisi kiva joskus käydä. Jos kaikki lomat kuluvat Suomessa, saattaa siihen rutiiniin alkaa jossain vaiheessa haluamaan vaihtelua. Haikaillaan vaihteeksi ”omalle” lomalle, hotelliin, eikä sukulaisten nurkkiiin pyörimään. Vaikka ystäviä ja sukua on tärkeää tavata, myös heidän kanssaan kaipaa omaa tilaa. Kutsu serkun häihin tai kummilapsen kaste-/rippi-/ lakkiasjuhliin saattaa aiheuttaa yllättävää ahdistusta.

Sitten on tietysti niitäkin, joille Suomi on se ainoa oikea loma-paratiisi ja sinne mennään vaikka toinen jalka haudassa. Vuoden ympäri. Suomeen pääseminen on niin tärkeää että, matkoja muihin kohteisiin karsitaan sen vuoksi. Jos jostain syystä Suomeen ei pääsekään muutamaa kertaa vuodessa, iskee maailmanluokan eksistentiaalinen kriisi.

Kyseessä on myös käytännön syistä johtuva ongelma. Kaikkien lomapäivien ja matkustamiseen tarkoitetut rahojen tuhlaaminen Suomessa ravaamiseen turhauttaa. Nämä tekijät koskettavat niitäkin, jotka asuvat jo valmiiksi ulkomaisessa lomakohteessa, kuten Australiassa tai Floridassa. Esimerkiksi USAssa työskenteleville lomapäivät ovat harvinaista hupia, jotka varmasti lasketaan tarkkaan. Lennot Suomeen ja maan sisäiset juna- tai lentomatkat ovat tekevat yleensä järkyttävät kolon matkakassaan. Samalla rahalla kun pääsisi johonkin eksoottisempaan kohteeseen, jossa aurinko takuuvarmasti paistaa ja drinkki kiikutetaan altaan reunalle nopeammin kuin torakkaa ehtii sanoa. Onnellisia ovat ne, joille raha ja aika eivät tuota rajoitteita.

Puun ja kuoren välissä sen sijaan ovat ne, joiden puoliso on kotoisin jostain muusta kuin perheen asuinmaasta tai Suomesta. Se nimittäin tarkoittaa pakkolomia ei vain Suomessa vaan myös siellä perheen toisen aikuisen synnyinmaassa. Hankalaksi tilanne menee, jos mummolat sijaitsevat eri mantereilla. Muiden lomakohteiden suhteen on tikat aika nopeasti heitelty.

Pyrimme käymään tasapuolisesti sekä Suomessa että Libanonissa. Täytyy kyllä myöntää että, minulla Suomi voittaa, jos on pakko valita. Hiljaisuus, puhdas ilma ja luonto antavat mielen levätä kummasti enemmän kuin pakokaasuinen asfalttiviidakko, jossa lapsia ei voi päästää silmistään edes sekunninmurto-osaksi. Silti kaipaan myos sillöin tällöin tuota Lähi-idän pölyistä helmeä jossa äärimmäisyydet kohtaavat. Mutta mehän emme valitse, kummassakin käydään.

Vaikeuksista huolimatta ulkosuomalainen keksii kaikenlaisia keinoja päästäkseen Suomeen. Ajassa ja rahassa säästää kun perheen toinen aikuinen lähtee jalkikasvun tai vain nuorimmaisen kanssa pyorähtämään sukulaisissa. Jos etätyö on mahdollista, moni ottaa joustosta ilon irti tekemällä Suomen reissulla töitä grillauksen ja saunanlämmittämisen välillä. Vietin kerran poikasen kanssa 5 viikkoa Suomessa. Mies oli matkassa mukana pari viikkoa, naputteli sähköposteja tuvan peräkammarissa ja ehti pyörähtää Saksassakin jossain välissä. Puhelut Amerikkaan se soitteli perunamaan reunalta.

Viimeinen niitti Suomeen vääntäytyneelle ulkosuomalaiselle ovat sellaiset sukulaiset ja kaverit, jotka eivät ymmärrä uhrauksen suuruutta. Nämä kiittämättömät olettavat ulkosuomalaisen ravaavan ympäri Suomea kahvittelemassa heidän luonaan. Eivät raivaa tilaa kalenteristaan niinä päivinä kun ulkosuomalainen on paikkakunnalla: ” Voi kun me ajateltiin käydä miehen siskolla muuten vaan kylässä tuossa 20 km päässä just silloin kun te olette paikkakunnalla… ” Viattomalla äänellä esitetty kysymys: ”Milloin te tulette taas uudestaan käymään täällä?”, saa ulkosuomalaisen näkemään punaista.

Tästä päästäänkin kivasti seuraavaan aiheeseen, joka saa ulkosuomalaisen repimään hiuksiaan. Voisivatkohan ne sukulaiset ja kaverit joskus tulla sinne ulkomaille kyläilemään?

Lapsi ummikkona hollantilaiseen peruskouluun

Ulkomaille muuttaminen on hiljalleen muuttamassa muotoaan. Työnantajat eivät jakele rahaa niin avokätisesti kuin aikaisemmin.

Se tarkoittaa käytännössä sitä että, ulkomaille muuttava työntekijä on yhä useammin omillaan. Taloussanomat uutisoi yleistyvästä muuttorahasta. Ekspatriaatti saa muuttoon korvamerkittya rahaa tyonantajalta mutta joutuu käytännössä maksamaan vielä lisää omasta sukanvarrestaan. Sen lisäksi että, muuttokuormat ovat pienentyneet, ovat myös tukitoimet kohteessa kärsineet leikkauksista. Esimerkiksi kalliita kansainvälisten koulujen lukukausimaksuja ei välttämättä korvata. Toiseksi ihmiset muuttavat yhä enemmän itsenäisesti, eivätkä ole jonkin Suomessa toimivan yrityksen lähetettyjä työntekijöitä. Silloin on yleensä kyse muutosta pitkällä tähtäimellä, ei niinkään kolmen vuoden ekspatriaattikeikasta. Tällaisessa tilanteessa valitaan paikallinen koulu kansanvälisen sijaan rahoituksen perusteella mutta myös kun maahan aiotaan asettua useiksi vuosiksi eteenpäin.

Esimerkiksi Alankomaissa yhä useamman suomalaisen muuttajan on tutustuttava paikalliseen hollantilaiseen peruskouluun. Yksi suurimmista kynnyksistä suomalaiselle voi olla koulunaloitusikä. Oppivelvollisuus alkaa 5 vuotiaana mutta käytannössä kaikki lapset aloittavat koulun täytettyään neljä vuotta. Alkuvuodesta syntyneet käyvät ykkösluokkaa tai niinsanottua nollaluokkaa kesälomaan saakka ja aloittavat ykkosellä syyskuussa. Mikäli mahdollista, muutto kannattaisi ajoittaa jonkun pidemmän loman alkuun, jotta lapsille jää aikaa ensin tutustua uuteen kotiin ja ympäristöön ennen suurta hyppyä uuteen kouluun. Kansainvälisessä muutossa kesäloma onkin juuri siksi suosituinta aikaa.

Alankomaissa peruskoulut ovat helisemässä kun niihin hakee lapsia, jotka osaavat hollantia hyvin heikosti tai eivät ollenkaan. Tähän on tietysti montakin syytä. Vaikka maahanmuutolla on täällä pitkät perinteet, saattaa kolmannen maahanmuuttajataustaisen polven lasten hollanninkielen taito olla heikkoa.  Toisekseen globaalit muuttoliikkeet näkyvät myos koulujen arjessa. Maahan pyrkivien pakolaisten määrä on kasvanut viime vuosina. Yleisesti ottaen myös länsimaalaiset muuttavat ulkomaille enemmän kuin aikaisemmin.

Onneksi kunnat panostavat useissa peruskouluissa hollanninkielen opetukseen ummikoille. Amsterdamin kunta tarjoaa monenlaisia tapoja tehostaa koululaisten kielenoppista, niin että he pääsevät samalle tasolle hollantilaisten lasten kanssa. Niinsanottu linkkiluokka (schakelklas) tai tulokasluokka (nieuwkomerklas) tarjoavat vuoden mittaisen teho-opetuksen hollanninkielestä. Sen jälkeen lapset ovat valmiita siirtymään tavalliselle peruskoululuokalle. Lomakoulussa (vakantieschool) on mahdollista opiskella hollantia koulupäivän jälkeen tai loma-aikoina, joita Alankomaiden koulusysteemissa on usein. Peruskoulun viimeisen lukuvuoden voi tuplata luokalla, joka keskittyy kieleen ja mahdollistaa siirtymisen lukioon. Haagin kouluissa on tarjolla myös linkkiluokkia ja tulokasluokkia. Kaikki hollantilaiset peruskoulut eivät ota ummikkoja oppilaikseen, niillä ei joko ole resursseja tai ne haluavat profiloitua toisin.

Suomalainen Niina muutti perheensä kanssa Alankomaihin, jolloin perheen kouluikäiset lapset siirtyivät hollantilaiseen peruskouluun. ” Ei me oltu osattu tosiaan ajatella että, kouluun ei vaan noin mennä, vaan sinne pitää hakea,”, hän kommentoi prosessin alkua.

Niina otti yhteyttä yli 15 kouluun tulevassa kotikaupungissaan ja kyseli asiasta. Osasta ei vastattu mitään, osalla oli oppilaiden kiintiö jo täynnä. ” Muutamista tuli vaan sellainen olo, ettei se koulu ole tarkoitettu meidän lapsille.” Oikean koulun löytäminen oli haastavaa. Muutto ulkomaille oli itsessään jo iso asia, joten perhe halusi löytää pienen ja kotoisan koulun.

Kun kooltaan ja sijainniltaan sopiva hollanninkielenopetusta tarjoava koulu sitten loytyi, asioista sovittiin ensin sähköpostilla. Myöhemmin Niinan mies kävi vierailemassa koulussa. Tutustumiskäynti kannatti, sillä perhe sai hyvän kuvan koulusta ja siitä, millainen ensimmäinen vuosi tuli olemaan.

Ensimmäiseksi vuodeksi lapset menivät kaikki samaan luokkaan, jolle ulkomailta muuttaneet sijoitettiin. Luokan sisällä lapset jaettiin ikänsä mukaisiin pienryhmiin. Ensimmäiset päivät vanhemmat saivat olla mukana tukemassa lapsia ja seuraamassa opetusta. ”Olemme olleet todella tyytyväisiä valintaamme”, Niina summaa.

Koulua valittaessa kannattaa miettiä tarkasti tulevaa asuinaluetta. Hollantilaiset koulut ottavat etusijassa oppilaita lähiympäristöstään. Toisin kuin Suomessa, kaikki hollantilaiset peruskoulut eivät ole yhtä hyviä opetuksen laadun suhteen. Eroja voi olla ilmapiirissä, opetustavoissa ja kansallisen Cito kokeen tuloksissa. Cito koe vaikuttaa siihen, jatkaako lapsi lukioon ja yliopistoon vaiko ammattikouluun. Alankomaiden opetusjärjestelmä on hyvin eri tyyppinen kuin Suomessa ja jo peruskoulumenestys vaikuttaa ratkaisevasti jatko-opintojen mahdollisuuteen. Koulujen tasoerot ovat täysin julkista tietoa.

Yleensä parhaat hollantilaiset peruskoulut ovat arvostetuilla ja korkeasti koulutettujen ihmisten suosimilla aluieilla. Näihin kouluihin voi olla jopa vuosien jonot ja niihin haetaankin heti lapsen syntymän jälkeen. Kunnat jakavat kerran vuodessa ilmestyvää opasta (esimerkiksi Amsterdam) jossa on esitelty kaikki kunnan alueella toimivat koulut.

 

 

 

 

Yksin

Tervetuloa hitaat aamut ja kotiäitiys. Olin viimeksi kotiäitinä pari vuotta sitten. Se oli kauheaa. Koin olevani yksinäinen ja hukassa lapsen hoitamisen suhteen.

Alankomaissa on paljon erilaista toimintaa tuoreille äideille monella eri kielellä. Kävimme joskus vauvakerhoissa mutta unenpuute ja juuttuminen puuduttaviin rutiineihin piti meitä kotona ehkä liiankin paljon. Kotoa tapaamiseen lähteminen oli työlästä. Tuntui että, pieniä esteitä kasautui aina tielle. Monesti lapsi nukkui vielä päiväunia, kun olisi pitänyt laittaa vaatteet päälle. Hän heräsikin sopivasti silloin, kun vauvakerho oli loppumaisillaan ja me auttamattomasti myöhässä. Kun joskus näihin kerhoihin pääsimme, oli se vaivan arvoista. Kommunikointi tosin jäi useimmiten small-talk tasolle. Uusiin ihmisiin tutustuminen ei käy kädenkäänteessä. Minulla ei ollut samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ennestään.

En harrastanut liikuntaakaan tarpeeksi. Mies oli viikottain työmatkoilla, eikä lähipiirissä ollut lapsenlikkaa, jota olisi voinut pyytää jumppatunnin ajaksi. Tuntemattoman lapsenvahdin palkkaaminen pienelle tuntui julmalta. Lisäksi lapsenvahdin tuntitaksat yhdistettyinä jumppatuntien sitovaan kuukausimaksuun karkottivat moiset kuvitelmat nopeasti. Siirsin mielessäni ne Les Mills tunnit hamaan tulevaisuuteen, jossa ne taitavat majailla edelleen. Olisin voinut lähteä vaunulenkille useammin ja tehdä vaikka naruhyppelyä siinä lenkkipolun sivussa. En jaksanut.

Joku yksinainen aiti vaunulenkilla.

 

Ulkomailla asuessa tuntee välilla olevansa hyvinkin orpona. Monelta ulkosuomalaiselta puuttuvat turvaverkot, perhe ja vanhat luottoystävät. Asiaa vaikeuttaa, jos sattuu asumaan pienellä paikkakunnalla, jossa on vähän aktiviteetteja ja pitkät välimatkat. Alankomaissa paikalliset äidit palaavat toihin jo 3 kuukauden jälkeen synnytyksestä. Mikäli itse jää pidemmäksi aikaa hoitamaan lasta kotiin, katoavat toiset äidit toimistoon, ennekuin heitä ehtii edes moikata. Isoissa kaupungeissa on paljon ekspatriaattejakin, joista monet ovat kotiäitejä. Toisaalta useat ekspatriaatit vaihtavat maata muutaman vuoden välein. Se voi vaikeuttaa pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden solmimista.

Ulkosuomalaisen ja ekspatriaatin elämään kuluuu emotiaalinen vuoristorata. Yksi pakettiin kuuluvista fiiliksista on yksinäisyys. Mitä eristyneimmiksi tunnemme itsemme tunnemme, sita vaikeampaa on lähteä ulos tapaamaan uusia ihmisia. Yksinäisyys vaikuttaa negatiivisesti myos kykyymme käsitellä muita arjen ongelmia. Tutussa ympäristossä ja läheisten ympäroimänä samaiset haasteet voisivat olla pikkujuttuja. Yksin ja ulkomailla ne saattavat kasvaa vuoreksi.

Hyvat hetket korvaavat huonot.

 

Edellisellä kerralla toivoin kovasti saavani mutkattomasti aikuista juttuseuraa. Välillä tuntui että, nuppi räjähtää kertomattomista ajatuksista ja sanomattomista sanoista. Aloin masentumaan kun olin yksin monta päivää putkeen. Koin olevani huono äiti ja pelkäsin, etten jaksa olla läsnä vauvalla koko ajan. Jossain vaiheessa sain tukihenkilon paikallisesta neuvolasta, kun vaatimalla vaadin. Mukava täti kävi meillä pari kertaa kuussa. Siita oli todellakin paljon apua.

Näin jälkikäteen on helppo ajatella että, olisi pitänyt aktivoitua enemmän. Uskon kuitenkin olevani toisella kierroksella viisaampi niin vauvavuoden haasteiden kuin sosiaalisen elamankin suhteen. Kotiäitiys ei pelota enää. Ainakaan vielä.

 

 

Vapaana kasvaneet

YLEn Maria Hintikka ohjelmassa väitettiin tammikuussa, että suomalaiset suojelevat lapsiaan liikaa. Ohjelmassa esiteltiin Free Range Kids-liikeen äiti, Lenore Skenazy. Amerikkalainen Free-Range Kids mainostaa itseään maalaisjärkisenä lähestymistapana vanhemmuuteen ja kasvatukseen. Skenazy nousi itse kuuluisuuteen annettuaan 9-vuotiaan poikansa matkustaa yksin metrolla New Yorkissa. Tukena seikkailussa pojalla oli kartta, metrokortti ja rahaa puhelimeen. Metron käyttö oli ennestään tuttua pojalle. Sittemmin muutamat Free Range Kids-liikkeestä innostuneet vanhemmat ovat joutuneet syytteisiin lasten heitteillejätöstä Yhdysvalloissa. Näin kävi esimerkiksi, kun kymmenen- ja kuusivuotias kävelivät kotiin puistosta ilman vanhempia.

Normaali suomalainen lapsuus näyttäytyy Yhdysvalloissa kasvatusfilosofiana. Näin ulkosuomalaisen näkökulmasta suomalainen lastenkasvatus ja ylisuojelu eivät mahdu samaan lauseeseen. Lähes kaikki suomalaiset lapset kasvavat mielestäni Free Range Kids periaattella. Harvassa maassa lapsilla on niin paljon vapautta kuin Suomessa.

Kasvatan lastani Alankomaissa, maan kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa reilu puolimiljoonaa asukasta. Kaupungin keskusta on rauhallinen. Arki-iltana vain kissa ylittää kadun kahdeksan jälkeen. Alankomaat on maailmalla tunnettu vapaudestaan joidenkin asioiden suhteen. Lasten kasvatus kuuluu näihin. YK:n tilastoissa Hollanti sijoittuu johtoon, kun mitataan lasten elämänlaatua. Suurimpana  yksittäisenä syynä tähän mainitaan toistuvasti vapaus. Ja vapauttahan on paljon, varsinkin kun verrataan moniin muihin maihin. Se ei kuitenkaan yllä Suomen tasolle.

Suomessa tunnutaan ajattelevan, että lapset pärjäävät paljon aikaisemmin kuin muualla maailmassa. Suomalaiset lapset ovatkin itsenäisiä.  Vapaus tekee varmasti hyvää, mutta näin ulkopuolisena tuntuu, että joskus lapset ja nuoret jätetään liian helposti yksin. Suomessa asuvat sukulaiset ja kaverit saattavat sen sijaan kauhistella, kun alakouluikäinen ulkosuomalaislapsi ei pääse yksin lähtemään minnekään. Se, minkä ikäisenä lapsi ja nuori saa liikkua yksin ja minkä mittaisia matkoja, riipuu siitä ympäristöstä ja todellisuudesta, jossa arkea eletään.

Kyselin ulkosuomalaisilta äideiltä, miten vapaasti lapset ja nuoret voivat eri maissa liikkua itseäisesti. Pohjois-Euroopassa lasten vapaus on varmaan samantyyppistä kuin Suomessa. Muualla sitten lieka onkin kireämpi.  Esimerkiksi pyoräteiden ja julkisten liikennevälineiden puute vaikuttaa turvallisuuteen ratkaisevasti.  Mikäli harrastukset ovat kaukana, tai varusteet paivavia, lapset viedään aktiviteetteihin. Suurissa kaupungeissa kuten Brysselissa, Barcelonassa tai Ateenassa, joissa liikenne on kova ja muitakin vaaroja voi vaania, on selvää, että teini-ikäisetkin viedään aina joka paikkaan. Ranskassa yläkoulu alkaa 11-vuotiaana, siinä iässä jotkut varhaisnuoret voisivat periaatteessa kulkea pidempiä matkoja yksin. Käytännossä vanhemmat kuljettavat nuoria vielä jonkin aikaa.

Monelle ulkosuomalaiselle vanhemmalle Suomessa vietetty loma on se aika vuodesta, jolloin lapsen tai nuoren voi päästää silmistään pidemmäksi aikaa ja pidemmälle kuin asuinmaassa. Jos siis uskaltaa. Voi nimittäin olla melkoinen kynnys antaa lapsen tai nuoren mennä yksin vaikka kauppaan, jos se ei asuinmaan arjessa ole mahdollista.  Suomessa vierailu tarjoaa ulkosuomalaisille äideille ja isille mahdollisuuden antaa omien lasten maistaa samantyyppistä vapautta kuin he itse lapsuudessaan kokivat. Lapsille ja nuorille nämä lomakokemukset jäävät varmasti myös mieleen. He saavat mennä ilman vanhempia puistoon, metsään tai kioskille. Sitäkin saatetaan ihmetellä, että samanikäisillä suomalaisilla serkuilla on kaikilla kännykät.

Vuosikymmen ulkomailla on muuttanut minua ja sitä, millä tavalla näen asiat. Viime kesänä Suomessa kävelimme vanhemieni talon lähellä uudella asuinalueella. Muutaman vuoden ikäiset taaperot ja sitä vanhemmat lapset kuljeskelivat tuoreelta maalilta haisevien omakotitalojen pihojen poikki ja virheetöntä asfalttia pitkin. Lasten isiä ja äitejä ei näkynyt tai kuulunut missään. Tuli todella absurdi olo. Ihan kuin olisi astunut toiselle planeetalle, jossa aikuisia ei ole olemassakaan. Vain lapsia. Muut seurueen jäsenet eivät jakaneet tunnelmiani.

 

 

Lapsi kansainväliseen kouluun ulkomailla

Olen yrittänyt kerätä tähän postaukseen joitakin yleisiä vinkkejä ulkomaankomennukselle lähteville koululaisten vanhemmille. Varmasti lasten koulunkäynti on yksi isoimmista huolenaiheista, kun koko perhe on lähtemässä ulkomaankomennukselle. Sopeutuminen uuteen ympäristöön ja kielitaidon puute herättävät kysymyksiä.

Ekspatriaattien lapset menevät useimmiten kansainvälisiin kouluihin maissa, joissa englanti ei ole valtakieli. Vaikka paikalliset koulut kiinnostaisivat, ne eivät kaikissa maissa ota vieraskielisiä lapsia oppilaiksi. Resurssit eivät yksinkertaisesti riitä ummikkojen opastukseen. Joissakin maissa paikallisten koulujen taso ei yllä länsimaiselle tasolle.

Jos työntekijä lähetetään ulkomaille, on työnantajan velvollisuus huolehtia perheestä. Tämä tarkoittaa käytännössä osallistumista lasten koulunkäyntiin liittyviin kustannuksiin kohdemaassa. Työsopimuksesta neuvoteltaessa kannattaa asia tietysti varmistaa. Kansainvälisissä kouluissa lukukausimaksut ovat kalliita ja siten uusi iso menoerä perheen budjettiin.

Etukäteen voi miettiä, minkälaista opetustuunnitelmaa toivoo lapsensa suorittavan. Yleensä ekspatriaattien lapsille on tarjolla kansainvälisissä kouluissa  IB – , amerikkalainen – tai englantilainen opetussuunnitelma. Useissa isoissa kaupungeissa on tarjolla myös esimerkiksi saksalaisia ja ranskalaisia kouluja. Näihin kouluihin on tietysti kyseistä kieltä äidinkielenään puhuvilla lapsilla etuoikeus. Komennuksen pituus vaikuttaa myös siihen, millaiseen tyyppiseen vaihtoehtoon päädytään. Onko tarkoitus olla kohdemaassa pari vuotta vai enemmän? Onko suunnitelmissa palata Suomeen vai kenties muuttaa tulevaisuudessa johonkin muuhun maahan? Silloin kannattaa miettiä, millaista opetussuunnitelmaa tulevassa kohdemaassa seurataan.

Muutamassa maassa, käsittääkseni kuudessa, on jopa suomalainen peruskoulu tarjolla. EU – virkailijoiden lapsille on joissakin Euroopan maissa Eurooppa-kouluja. Näissä ja joissakin muissa kansainvälisissä kouluissa oman kielen opetusta on saatavana pari kertaa viikossa.  Suomen kielen taitoa voi pitää yllä myös omalla vapaa ajallaan. Jos uudella asuinpaikkakunnalla on Suomi-koulu, voi sen toimintaan osallistua. Suomi-koulu ei korvaa virallista koulua, vaan tarkoituksena on tukea suomen kieltä ja kulttuuria. Samalla tutustuu helposti muihin alueella asuviin suomalaisiin. Jos lahialueelta ei loydy Suomi-koulua, etäkoulu Kulkurissa voi myös opiskella suomen kieltä tavallisen koulun ohessa virtuaalisesti.

Oikeanlaisen koulun löytyminen on todella tärkeää viihtyvyyden kannalta. Kotimaassa voi jo valmiiksi tutustua eri vaihtoehtoihin netissä lapsen kanssa. Kouluihin käydään tutustumassa yleensä heti maahan saapumisen jälkeen tai orientaatiomatkalla, ennen varsinaista muuttoa. Jos mahdollista, on hyvä vierailla muutamassa eri koulussa ja luottaa omaan intuitioon. Vaikka koulu vaikuttaisi paperilla hyvältä, voi esittelykierros antaa toisenlaisen vaikutelman.

Kotimaan koulusta kannattaa pyytää lasten koulusta englanninkieliset kopiot viimeisimmistä todistuksista. Ellei niitä ole saatavilla, voi todistukset kaannattaa. Niitä kysytään varmasti jokaisessa uudessa koulussa. Kohdemaasta riippuen uusilta oppilaita voidaan vaatia myos tietyt rokotukset. Tämän asian voi varmistaa suoraan tulevasta koulusta.  Esimerkiksi USAssa koulut vaativat nähdä sekä lääkärin todistuksen että todistuksen asuinpaikasta. Koulut siis hyvaksyvat oppilaita vain omalta lähialueeltaan. Moni koulu perii rekisteröitymismaksun mutta tämä ei vielä takaa paikka koulussa. Moniin suosittuihin kouluihin saattaa olla pitkä odotuslista,  jolloin vaihtoehto B on hyvä olla olemassa. Joillakin suurilla firmoilla voi olla etukäteen varattuja paikkoja suosituissa kansainvälisissä kouluissa työntekijöiden lapsille.

Kouluikaisten lasten kanssa ulkomaankomennukselle lähteminen sijoittuu yleensä kouluvuoden, ei kalenterivuoden mukaan. Niinpa muuttofirmojen sesonki on aina kesälomien aikaan. Kouluun tutustuminen tulisi kuitenkin yrittää ajoittaa niin, että opettajat ja oppilaat ovat paikalla. Hallintotoimistot ovat ainakin osittain auki koululaisten lomien aikana. Tulevan kotikunnan kouluista kannattaa jo etukäteen varmistaa, miten lomat sijoittuvat. Toisaalta kansainvälisissä kouluissa on hyvin tavallista, että uusia oppilaita liittyy ryhmään pitkin lukukautta.

Lapsi on aina asuinmaansa koulusäädännön alainen. Englannissa ja Alankomaissa koulu alkaa jo nelivuotiaana. Monissa muissakin maissa kouluun mennään nuorempana kuin Suomessa. Tilanne voi olla esimerkiksi se etta, lapset ovat uudessa asuinmaassa jo kouluikaisia mutta parin vuoden kuluttua Suomeen palattaessa menisivät ekalle luokalle. Lapset omaksuvat englannin, tai muun uuden kielen, nopeammin kuin arvaisikaan. Kansainvälisissä kouluissa kaikki tulevat jostain muualta, eivätkä osaa englantia aluksi hyvin.  Parhaimmillaan opiskelu kansainvälisessä koulussa ulkomailla on rikastuttava kokemus, niin lapsille kuin vanhemmillekin.

(Kuva: Dubai International Academy)