Lapseni puhuu huonoa suomea

Ja se riittää ihan hyvin.

Tilanteemme on aika tyypillinen ulkosuomalaisille. Elämme Baabelin tornin varjossa. Pääsääntöisesti puhun suomea kun olen kaksi lapsen kanssa, yhdessä puhumme englantia, mies puhuu välillä arabiaa. Päiväkodissa lapsi puhuu englantia ja hollantia. Puhun hollantia itse töissä ja välillä harjoittelemme sitä kotona lapsen kanssa. Poikasen puheessa kuulee usein kolmea kieltä samassa lauseessa, mikä on normaalia kolmi-nelivuotiaana. En ole monikielisyyden asiantuntija mutta se on ollut osa elämääni ja erilaisia perhekuvioitani viimeisten vuodet. Kokemukseni perusteella monella kielellä ei lapsen päätä voi saada sekaisin.

Onnekseni en ole koskaan törmännyt kovin negatiivisiin käsityksiin monikielisyydestä. Kukaan ei esimerkiksi ole vaatinut minua puhumaan ainoastaan hollantia lapselleni, vain sen takia, että asumme Alankomaissa. Valitettavasti vastaavista tapauksista kuulee toisinaan. Suurimmaksi osaksi reaktiot ovat siis olleet positiivisia.

Monikielisyyteen suhtaudutaan silti usein ongelmalähtöisesti sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan luonnollista. Siitä huolestutaan jo siinä vaiheessa kun pulla on vielä uunissa. Suurimmalle osalle maailman ihmisistähän monikielisyys ja kielten sekoittaminen puheessa on normaalia. Ihan ilman sen kummempia metodeja, joilla arkista kielenkäyttöä yritettäisiin järjestää tai kielikylpyjä. Yritän lähestyä kielten sekamelskaa elämässämme tästä näkökulmasta käsin.

Kuulun selvästikin siihen ryhmään ulkosuomalaisia, jotka opettavat suomen kieltä jälkikasvulleen niiltä main, missä rima on matalimmalla. Törmään usein ulkosuomalaisiin, jotka tekevät suomen kielestä itseään isomman numeron. Henkilökohtaisesti niskakarvani nousevat pystyyn jos vanhempi teeskentelee, ettei ymmärrä kun lapsi puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea, eikä suostu vastaamaan lapselle ennenkuin tämä on saanut puserrettua asiansa suustaan suomeksi.

En vaadi tai järjestelmällisesti kouluta kolmivuotiastani oppimaan täydellistä suomea. En ole tilaillut läjäpäin suomalaisia videoita, kirjoja ja muuta suomenkielistä materiaalia lapsoselle. En ole, enkä ainakaan vielä aio ilmoittaa häntä Suomi-kouluun. Tärkeysjärjestyksessäni uimakoulu ja musiikkikoulu tulevat ensin, koska uskon poikasen hyötyvän niistä enemmän.

En ole koskaan käyttänyt sen kummempia keinoja suomen kielen vahvistamiseksi. Kuuluisaa ”yksi vanhempi – yksi kieli”- metodia harkitsin vakavasti ehkä viisi sekuntia lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Totesin sen käytännössä aivan mahdottomaksi toteuttaa. On ollut luonnollisempaa puhua sitä kieltä, mikä kulloiseenkin tilanteeseen sopii. Se, että itsepintaisesti jankkaisin lapselle vain suomea missä vain milloin vain, olisi hankalaa. Se ei myöskään olisi tarkoituksenmukaista.

On erittäin epätodennäköistä. että lapseni muuttaa Suomeen, ainakaan lähitulevaisuudessa. Hän tuskin hyppää suomalaiseen koulujärjestelmään, jossa sujuva kielitaito olisi avainasemassa. Mikäli ulkosuomalaisen suunnitelmissa on palata Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä, on suomen kielen ylläpitäminen tietysti tärkeää ja perusteltua. Ulkosuomalaisten lapsille on tarjolla monenlaista tukea suomen kielen oppimiseen. Monessa maassa on Suomi-koulu, Kulkuri toimii maailmanlaajuisesti ja montaa muutakin virikettä löytyy. Joissakin kansainvälisissä kouluissa on jopa mahdollista saada suomen kielen opetusta normaalin opetussuunnitelman ohessa. Jos muuttaisimme johonkin toiseen maahan, yrittäisin löytää mieluummin hollanninkielisen kerhon. Sitä kieltä lapsi kuulee kotona vähemmän kuin suomea.

Suomen kieli on oma äidinkieleni ja siinä mielessä tärkeä osa oma ilmaisuani. Siksi haluan myös puhua sitä lapselleni. Henkilökohtaiset nostalgia- tai identiteettisyyt eivät mielestäni ole silti riittävä peruste sille että, alkaisin panostamaan lapsen suomen kielen tasoon. Suomi on minulle tärkeä kieli mutta ei tarkoita sitä, että sen täytyisi olla sitä myös lapselleni. Poikanen pärjää mainiosti sillä suomella, jonka minulta oppii. Jos joskus tarvetta ilmenee, hän voi opetella sitä tai mitä muuta kieltä tahansa, paremmin vanhempana. Suomihan ei ole varsinainen maailmankieli, jonka voisi ajatella olevan hyvin oleellista tulevaisuuden menestymisen kannalta.

Mieluummin yritän tukea monikielisyyttä. Ihmisellä voi olla monta kotimaata, kulttuuria ja äidinkieltä. Jos puheessa kuuluu aksentti, mitä se haittaa? Niinhän on suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

 

 

Parasta ulkosuomalaisuudessa

Olen mieluummin ulkosuomalainen kuin suomalainen. Tuossa yhdyssanassa, joka muodostuu kahdesta sanasta, ”ulko-” ja ”-suomalainen” kiteytyy kulttuurisen identiteettini kaksi puoliskoa.

Ensimmäinen osa, ”ulko-” edustaa minulle tärkeää identiteettini osaa. Se näkyy ja tuntuu päivittäisessä elämässäni enemmän kuin suomalaisuus. Katselen synnyinmaatani etäältä, ulkoapäin. Seuraan kyllä Suomen asioita tarkasti mediasta, vähintään uutisotsikot päivittäin. Luen blogeja ja kolumneja ajankohtaisista asioista. Olen silti ulkona arkielämästä ja käytännön kosketus suomalaiseen elämänmenoon puuttuu. Olen vähän pihalla ja siihen tyytyväinen.

Ilman ulkosuomalaisuutta olisin jäänyt vaille monesta asiasta, jotka merkitsevät minulle niin paljon. Suurella todennäköisyydellä en olisi saanut tilaisuutta tavata lukuisista eri kulttuureista ja maista tulevia ihmisiä ja työskennellä heidän kanssaan. En olisi tottunut puhumaan kolmea kieltä sekaisin arjessani. En ehkä olisi monikulttuurisessa parisuhteessa. Se lista on pitkä.

Uskon lujasti että tulevaisuus on monikulttuurinen ja monikielinen. Lapseni jäisivät paitsi näistä suuremmoiseista lahjoista, joihin he nyt saavat kasvaa. Lisäksi he, kuten minäkin, oppivat että asioita voi tehdä ja tarkastella niin monella eri tavalla.  Kuten monille muillekin ulkosuomalaisille vanhemmille, se on kenties kaikkein tärkeintä ulkomailla asumisen antia. Siksi haluan kasvattaa lapseni maailmankansalaisiksi, en ainoastaan suomalaisiksi. Se on valinnanvapautta olla itsensä ja kerätä, kuten niin usein mainittu, ne rusinat pullasta, suklaahiput keksistä tai kirsikat kakusta. Miten vaan, tulos on sama.

Sanan toinen osa ” -suomalainen” edustaa minulle Suomen passia, äidinkieltä ja taustaani, joka väistämättä vaikuttaa arvoihini ja normeihini. Luullakseni osin alitajuisesti. Siellä se suomalaisuus jyllää taustalla. Välillä saan itseni kiinni tietynlaisesta ajattelumallista tai reagointitavasta, jonka tunnistan hyvin suomalaiseksi.

Olen kiinnostunut toisista suomalaisista kun heihin täällä törmään ja nautin puhuessani suomea. Suurin osa ystävistäni Alankomaissa on suomalaisia. Jotenkin toisiin suomalaisiin on helppoa tutustua. En silti koe tarvetta korostetulle suomalaisuudelle ja suomen kielen alustalle asettamiselle, johon joskus ulkosuomalaisten keskuudessa törmää.

Stuart Hall, tunnettu jamaikalais-englantilainen sosiologi, on sanonut seuraavalla tavalla: Kulttuuriset identiteetit juontavat juurensa aina jostain, niillä on oma historiansa mutta ne ovat silti jatkuvassa muutoksen tilassa. Sanan ulkosuomalainen ensimmäinen osa, ”ulko-” on minulle tärkeämpi kuin sen jälkimmäinen osa, ”-suomalainen”, koska ei edusta juuriani vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta.

Nämä pohdintani tällä kertaa ovat vastaus Longon and Beyond – blogin Lenan haasteeseen ulkosuomalaisille bloggaajille. Lista muiden ulkosuomalaisten bloggaajien ajatuksista tästä samasta teemasta löytyy Lenan blogista.

Osa-aikatyö – kiva harrastukseni

Juttelin suomalaisen tuttavan kanssa osa-aikatyöstä Alankomaissa. Nuori sinkkunainen ihmetteli omaa hollantilaista 32 viikkotunnin työsopimustaan toisaalta mainiten että pidempi viikonloppu jättää kivasti aikaa harrastuksille. Osa-aikaisen työskentelyn suhteen Alankomaat ja Suomi eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Se on nimittäin Alankomaissa paljon yleisempää kuin Suomessa. Enemmän kuin puolet hollantilaisista työskentelee osa-aikaisesti. Suurin osa näistä on naisia, jopa 76%. Se on iso luku verrattuna mihin muuhun maahan tahansa.

Keski-Euroopassa osa-aikatyö liitetään äiteihin, kun taas Suomessa opiskelijoihin. Suomalainen osa-aikatyöntekijä on todennäkoisesti hotelli- tai ravintola-alalla tai terveys ja sosiaalipalveluissa. Alankomaissa osa-aikaisia työntekijöitä sen sijaan on kaikkialla. Myös arvostetuissa ammateissa kuin mihin Suomessa on totuttu.

Alankomaat on tunnettu tasa-arvoisuudestaan ja horisontaalisesta hierarkiastaan maailmalla. Hieman yllättäen hollantilaisissa perheissä perinteinen malli näkyy olevan edelleen voimissaan. Miehet työskentelevät viitenä päivänä viikossa ja naiset osa-aikaisesti. Perinteiset arvot jyräsivät voimakkaasti politiikassa pitkälle 1980-luvulle saakka. Sen jälkeen valtiovalta havahtui toteamaan, että voisi olla kansantaloudelle hyväksi ”päästää” naisetkin työelämään. Osa-aikatyö siis mahdollisti naisten työllistymisen mutta vanhat arvot istuvat edelleen syvällä kansan riveissä.

Yksi syy perheellisten naisten osa-aikaiseen työskentelyyn ovat kieltämättä korkeat lastenhoitomaksut. Yhden lapsen päivähoito viitenä päivänä viikossa kustantaa noin 1500EUR kuussa. Perheen yhteisistä tuloista riippuen osan maksuista voi saada verotuksessa korvatuksi. Koulupäivät ovat lyhyitä ja iltapäiväkerhokin kallista. Tulee mieleen, kannattaako töissä edes käydä, jos palkasta jää käteen lähinnä luu. Kouluissa ei ole ruokailua ja perinteisen mallin mukaisesti kotiäidit hakevat mukulansa kotiin lounaalle edelleen.

Yllättävän monet hollantilaiset naiset eivät pidä työuraa tai työssä etenemistä erityisen tavoiteltavana. Eivätkä kyseessä ole vain pienten lasten äidit. Ihmiset arvostavat vapaa-aikaansa todella paljon, mikä ei tietenkään ole huono asia. Usein sitä pidetään syynä Alankomaiden kärkipaikkaan, kun listataan maailman onnellisimpia maita.

Naisten osa-aikaisella työskentelyllä on myös toinenkin puoli. Sillä ei pääse työelämässä kovin pitkälle ja naisia on johtoasemissa hälyttävän vähän. Näin, vaikka monenlaisia ja monentasoisia työtehtäviä on täällä mahdollista hoitaa osa-aikaisesti. Alankomaiden hallitus on asettanut kovan tavoitteen ensi vuodelle. He toivoisivat, että johtotehtävissä olisi jopa 30% naisia. Tavoite taitaa olla vähän liian optiminen, nykyinen luku kun on vain 6%. Vaikka luvut ovat nousseet viime vuosina, kasvu on hyvin hidasta.

Itse olen ollut viimeiset puoli vuotta osa-aikatyössa kolme päivää viikossa. Näin raskauden aikana osa-aikaisuus sopii kuitenkin paremmin kuin hyvin. Jatkuva aamupahoinvointi nostaa päätään erityisesti niinä kiireisinä aamuina kun pitää ehtiä  ovesta ulos pikavauhtia. Olen myös onnellinen tilaisuudesta ottaa päiväunet.

Toisaalta työ on viimeisen kuuden kuukauden aikana alkanut muistuttamaan vähän liikaa harrastusta.  Koska pikkulasten äidin oletetaan lähes aina haluavan tehdä vain osa-aikaista työviikkoa, minua pidetään vähän erikoisena kun kerron haluavani tulevaisuudessa työskennellä enemmän.

https://nl.express.live/2015/05/15/waarom-nederlanders-zo-vaak-deeltijds-werken-exp-213421/

http://925.nl/archief/2016/04/18/part-time-werk-stokt-nederlandse-vrouwen-op-weg-naar-de-top/

 

Ulkomaalainen joutuu sopeutumaan kommunikaatioon

Vaikka en pidä itseäni erikoisen tuppisuisena tyyppinä, tunnistan itsessäni sisäänrakennettuna tietynlaisen mykkyyden.

Hollantilaiset sen sijaan ovat tunnettuja hölösuita. Tämä kulttuurinen ominaisuus on hyvin edustettuna työympäristössä. Lähes kaikilla hollantilaisten kanssa työskentelevilla ulkomaalaisilla on pitelemistä alkuasukkaiden suunsoiton kanssa. Palaverit tuppaava venymään, koska kaikilla täytyy olla jotain sanottavaa. Ei niin väliä, onko omalla sanallisella panoksella mitään rakentavaa arvoa, toistetaanko jo aikaisemmin sovittua tai löytyykö päätä ja häntää.

Niinpä huuliaan yhteen puristavan suomalaisen ja päätään aukovan hollantilaisen kulttuurinen yhteentörmäys on väistämätön.

Hollantilaisen kertakaikkinen pakko saada möläyttää edes jotain kumpuaa jostain todella syvältä kulttuurisen tajunnan kaivosta. Ihan samalla tavalla kuin suomalaisen mykkyys. Silti kumpaakin ääripäätä ajavat positiiviset motiivit ja halu antaa hyvä kuva itsestä.

Hollantilainen haluaa osallistua ja jakaa mielipiteitään vaikka väkisin. Hiljaisuus tarkoittaisi, ettei olisi kiinnostunut keskusteltavasta asiasta ja pahimmassa tapauksessa olisi pihalla kuin tuulimylly. Pomolta ei moisella käytöksellä pointseja heruisi.
Suomalainen sen sijaan välttää turhan hölöttamista. Sehän antaisi typerän kuvan ja pahimmassa tapauksessa leimautuisi bimboksi haihattelijaksi. Ei olisi ollenkaan vakavasti otettava tyyppi.

Ulkomaalainen on se, joka joustaa, ymmärtää ja sopeutuu. Joskus sanaista arkkua saa kaivella syvältä löytääkseen jotain sanottavaa ympäröiville hollantilaisille. Se kuitenkin kannattaa, jotta antaisi itsestään paikallisessa kulttuurissa hyväksytyn kuvan. Vaikka sitten samalla sotisikin omia refleksejä vastaan.

Suomessa ulkomaalaisen on opittava pitämään turhat mölyt mahassaan, ettei luultaisi hulluksi tai humalaiseksi.

Inspiraationa tähän postaukseen toimi Christopher Sloanin oivaltava kolumni Hesarissa.

Nyt nukutaan…zzzz

Whaaaat? Vieläkö se nukkuu teidän huoneessa? Nauroi työkaverini kun kerroin poikani kuulumisia. No kyllä nukkuu, kun se on vielä niin pieni.

Täälläpäin tulevat vanhemmat aloittavat lastenhuoneen rakentamisen heti kun positiivinen raita on ilmestynyt pissatikun nokkaan. Tarkoitan tässä nimenomaan rakentamista, sillä lastenhuone on elämää suurempi projekti. Ei ole lainkaan harvinaista että varasto-, toimisto- tai vaatehuone pyhitetään projektille. Erillinen tila urakalle väännetään vaikka väliseinällä jostain nurkasta.

Kun vauvan reviiri on kartoitettu alkaa vimmainen sisustusoperaatio, joka kestää lapsiveden puhkeamiseen saakka. Aika moni hollantilainen synnytys on alkanut äidin viilatessa viimeistä pilkkua maalille haisevassa vauvan kammarissa. Sänky ja vaihtopoytä eivät riitä alkuunkaan. Tuunaus on totaalinen eli ulottuu lattiasta kattoon. Uudet tapetit, verhot, laminaattilattia, matto, hyllyt, kaapistot, poydät ja tuolit ovat ostoslistalla. Sitten tietysti hankitaan sävysävyyn kaikki vaatteet, vaippavarastot, pyllypyyhkeet, lelut, soittorasiat.

Säännöllisen koko ajan kaikki mahdolliset sukulaiset, työkaverit, naapurit, postinjakajat ja kaupankassat kyselevät projektin statusta. Kun vastasyntynyt sitten kannetaan kotiin (ellei ole kotona syntynyt), on aika selvää ettei vauva tule nukkumaan vanhempien kanssa samassa huoneessa.

Olen analysoinut tämän ilmiön vanhempien henkiseksi valmistautumiseksi vauvan tuloon. Vauva itse tuskin osaa arvostaa sitä vaan nukkuisi mieluiten mahd. läh. äitiään. Mielestäni kyseessä on lähinnä markkinointikikka, jolla pyritään myymään mahdollisimman paljon tavaraa. Voi vain arvailla, paljonko hilloa täydelliseen pinkkiin tai vaaleansiniseen kuplaan uppoaa.

Suomessa niin muodikas perhepeti nähdään Hollannissa kuolemanloukuna. Jo alusta saakka synnytysvalmentajat, kätilot, kotihoitajat ja neuvolan tädit varoittelevat sormi pystyssä, ettei vauvaa missään nimessä saa nukuttaa vanhempien sängyssä.  En ota kantaa tähän koska kokemusta kyseisestä nukkumisjärjestelystä ei ole. Kieltämättä hirvittäisi nukkua pienen vauvan kanssa samassa sängyssä. En varmaan voisi nukkua ollenkaan. Toisaalta nukkumisesta ei myoskään tulisi mitään, jos lapsi olisi sijoitettu johonkin toiseen huoneeseen.

Ulkoisten mielipiteiden kannalta olemme päätyneet kompromissiin, eli pinnasänky on ja pysyy varmaan vielä pitkään meidän isomman sängyn vieressä.

Hikkee pukkaa

Vihdoinkin kesä on saapunut Alankomaihin monen kuukauden odotuksen jälkeen. Koko alkukesän luin kauhuleffaa muistuttavissa harmaissa maisemissa hikisiä raportteja Suomen kesästä. Olen nyt päässyt yli katkeruudestani Suomessa auringossa kellottelevia Hannu Hanhia kohtaan.

Vietimme sunnuntaita italialaisessa seurassa. Tuttavaperhe oli käymässä sukulaistyttöjensä kanssa. Aloimme muistelemaan (nyt kuulostaa kuin olisin hirveän vanha) omaa ajautumistamme Hollantiin. Nimenomaan ajautumista, koska en suinkaan suunnitellut muuttavani tänne pysyvästi.

Varauduimme myös jokainen ilmastoon omasta näkökulmastamme käsin. Minulle Alankomaat näyttäytyi armahduksena lumasta ja jäästä. Vähämpä tiesin silloin loputtomalta tuntuvasta sateesta, vetoisista taloista ja ytimiin tunkevasta Atlantin tuulesta. Etelästä saapuneet kuvittelivat matkaavansa pohjoisnapaa muistuttaviin olosuhteisin. Niille mamman mukaan pakkaamille villahousuille ei sitten koskaan tullut käyttöä.

Kaikki Suomesta käyneet vieraat ovat joutuneet palelemaan täällä, vaikka olen etukäteen varoitellut. Hollantilaisten vakiokommentti kotimaastani on aina, kuinka “kauhean kylmä ja pimeä” siellä on. Selitä siinä sitten hampaita kiristellen että, eihei, nyt on Suomessa kuulkaa kovat helteet. Eikä ne talvetkaan nyt niin kauheita ole ja lumi on tosi kaunista.

Jotenkin sitä ajattelee aina että, etelässä on lämmin ja pohjoisessa kylmä. Niin selvää itsestäänselvyyttä tulee harvoin epäiltyä. Vaikka oikeasti asia voi olla ihan toisinpäin kun lähemmin tutustuu.

Lukutoukka auringonpaisteessa

Vaikka olen tiennyt pikkulapsiperheiden olevan kiireisiä, en ole koskaan todella ymmärtänyt, mitä se käytännössä tarkoittaa. Huonoina päivinä herätys on ollut kello viisi aamulla ja show päättynyt lopulta puolen yön aikaan. Raaka todellisuus on läiskähtänyt konkreettisesti suoraan naamalle. Tämä on niitä asioita joita ei voi kokematta ymmärtää.

Mutta parempaa huomista kohti ollaan menossa. Tähän asuntoon on saatu nyt järkevähkö vuorokausirytmi. On jo aikakin, sillä vauva aloittaa päiväkodissa kahtena päivänä viikossa kuukauden kuluttua. Vanhemmat eivät enää laahusta itkuherkkinä zombeina yrittäen muistaa oman nimensä ja työntäen erehdyksessä sukkia mikroon. Vauvakin vaikuttaa jotenkin itsevarmemmalta.

Kaikki tämä tarkoittaa muun kivan lisäksi sitä että, minulla on vihdoinkin on aikaa lukea! Ainakin suomalaista kirjallisuutta, Tiina Lymiä ja Annaleena Härköstä, on uponnut. Kun vauva antautuu päiväunille, nappaan kirjan ja painun partsille nautiskelemaan hetkellisestä ajan ja paikan katoamisesta.

Käsiini osui myös Haagin “oman tytön” Jo Parfittin kirjoittama romaani Sunshine Soup, nourishing the global soul. Täällä asuva brittilainen kirjailija on elämänsä aikana ehtinyt viettää vuosia monissa maissa. Tutuiksi ovat tulleet muun muassa UAE, Norja ja Oman.

Sunshine Soup sijoittuu Dubaihin, jota voisi kutsua maailman ekspatriaattien paakaupungiksikin.  Ajankohta on 2008, juuri ennen lihavien vuosien loppua. Tarinan keskiössä on kaksi naista, Maya ja Barb. Maya on noviisi, jolle muutto Dubaihin on ensimmäinen kokemus asumisesta ulkomailla. Barb on vanha konkari, jolla on omat haasteensa elämän hallinnassa.

Romaani on viihdyttävää kesälukemista mutta avaa todentuntuisesti ikkunan ekspatriaattikuplaan. Se osuu suoraan moniin ekspatriaattielämän kipukohtiin. Kirjan henkilöt kamppailevat erilaisten houkutusten, kulttuurishokin, henkilökohtaisten menetyksien, identiteetin etsimisen ja irralisuuden kanssa. Veikkaisin Sunshine Soupin löytävän kaikupohjaa jokaisessa ulkomailla asuneessa naisessa. Monet stereotypiat ja fiilikset kolahtivat ainakin minuun, vaikka en koskaan matkalaukkuvaimona ole ollutkaan. Kirja onnistuu olemaan samalla kevyt mutta informatiivinen.

Kaikki yhes koos!

Nyt on viimeistään todistettu pohjoismaalaisen individualismin saavan kyytiä välimeren maihissa.

Beirutissa lomalla samaan asuntoon mahtuvat äiti, isä, veli, sisko, vauva, mieheni ja minä. Naapuritalosta vahvistusta tuovat setä, täti ja isomummu. Jos tässäkään ei ole kylliksi, ovikello soi ihan koko ajan ja lisää porukkaa löytyy lyhyen puhelinsoiton päästä. Ei riitä että, koko suku haluaa nähdä uuden vauvan, koko talon naapuritkin ovat uteliaita. Säpinää siis riittää ja kaikilla on mielipide lapsen oikeanlaisesta hoitamisesta. Raja vedetaaan siihen että, vain oma perhe saa pitää lasta sylissä.

Aamulla, heti sängystä ponkaistessaan, anoppi toimittaa nopean skannauksen läpi huoneiston. “Missä vauva, missä vauva…”, kuuluu. Kohteen, eli vauvan, bongattuaan onnellinen tuore isoäiti kiljaisee, kahmaisee lapsosen syliinsä ja kipittää tiehensä. Minä jään tumput suorina ihmettelemään poikani nopeaa katoamista.

Omista kasvatusmetodeista joutuu päivittäin joustamaan. Vauva on koko suvun omaisuutta, ei vain vanhempiensa. Kieltämättä välillä karvastelee tottua tähän näkökulmaan mutta hyödyt voittavat kirkkaasti. Aputtavia käsiä on tarjolla koko ajan. Olen saanut nukkua päiväunia ja juomaan kahvini kuumana. Mika parasta, olemme päässeet mieheni kanssa ulos joskus iltaisin. Wohoo! Tästä minä tykkään. Kotona Hollannissa olemme täysin oman jaksamisemme varassa.

Nakkena saunassa ja muuallakin

“Mitäh.. missä sun housut on? Äkkiä jalkaan ennenkuin naapurit näkee.” Kuului kauhistunut älähdys, ponkaistessani ylos sohvalta. Olin makoillut olkkarissa, peiton alla ihan vaan alkkarit jalassa. T-paita oli myös päällä. Tässä vaiheessa raskautta se nyt vaan on kaikkein mukavinta. Eipä tullut mieleen laittaa sen enempää vaatteita päälle, kun kerran kotona oltiin. Tuskin meidän naapureitakaan hirveästi kiinnostaa seistä ikkunassa kyttäämässä, mitä täällä tapahtuu. Jotenkin unohdan meidän erilaisen suhtautumisen nakuiluun aika usein. Vedin sitten verkkarit jalkaan.

Melkein kaikille pallontallaajillehan nakuilu on punainen vaate. Kenties stereotyyppisesti kuvittelen amerikkalaisten liittävän alastomuuden aina ja kaikissa tilanteissa seksuaalisuuteen. Joillekin toisista kulttuureista tuleville alastomuus viittaa epäsiveellisyyteen ja huonoon käytökseen toisten ihmisten seurassa.
Moinen häveliäisyys naurattaa, ärsyttää tai hämmentää meitä suomalaisia tai ainakin minua. Pidämme alastomuuden seksualisointia kaksinaismoralistisena kun samalla televisio on täynnä paljasta pintaa ihan parhaaseen katseluaikaan. Nakuilun demonisointi närkästyttää meitä, alastihan kaikki ovat tähän maailmaan tulleet.

Jotenkin alastomuus on ollut minulle aina luonnollista ilman epäsovinnaisia mielleyhtymiä. Taidekoulussa piirsimme alastonta mallia. Opin näkemään mallin varjona, valoina ja muotoina, jotka piti yrittää toistaa paperille. Olin itsekin mallina. Piirustusmallina patsastellessa tienasi kivasti taskurahoja ja saattoi vaikka nukahtaa, jos sattui sopivan rento asento. Spencer Tunickin vieraillessa Helsingissä vuosituhannen alussa, osallistuin tietysti valokuvainstallaatioon satojen muiden Aatamin- ja Eevan asuisten kanssa. Valoisana ja lämpimänä loppukesan yonä se oli mielestäni upea kokemus.

Viaton suomalais-ugrilainen suhtautumiseni nakuiluun varmaan johtuu myos kulttuuriperinteestäni. Suomalaisille alastomuus tuntuu olevan niin paljon normaalimpi asia kuin monille muille. Ilmeisesti tämä johtuu osittain meidän saunakulttuuristamme. Saunahan on perinteisesti pyhä paikka.

Saunassa suomalainen kulttuuri kiteytyy. Kun puhutaan maahanmuuttajien onnistuneesta kotoutumisesta, muistetaan usein mainita että, hänhän myos rakastaa saunomista. Vieraileville ulkomaaneläjille naytetaan Suomen suven parhaat puolet saunottamalla heitä koivuvihdan kanssa ja tuuppaamalla sitten kylmään järveen. Mutta hei, sehän on oikeastikin tosi mahtavaa.

Sauna on myos sellainen paikka, jossa alastomuuteen liittyvat kulttuurierot helposti kulminoituvat. Silloin tarvitaan ymmärrystä kummaltakin puolelta.

Symppaan kovasti erästä brittilaistä (jolla on kaiken lisäksi intialaiset sukujuuret) tuttavaani. Hän oli kokenut elämänsä järkytyksen vieraillessaan silloisen suomalaisen tyttöystävän vanhempien luona. Tämä taisi tapahtua joskus yli kymmenen vuotta sitten. Perhe oli huolehtinut vieraastaan ehkä liiankin hyvin, koska jossain vaiheessa heppu oli joutunut saunaan koko perheen kanssa. Siis ihan kaikki perheenjäsenet, äitiä ja sisaruksia myoten, istuivat lauteilla peput paljaina täysin pokkana. Siinä varmaan ajateltiin tosi lämminsydamisesti että, toivotetaan uusi vävypoika tervetulleeksi perheeseen.
Mutta haloo, jotain rajaa! Olisivat kyllä voineet olla edes vähän vieraskoreita ja laittaa edes uikkarit päälle.

Myöhemmin illalla olin jo sängyssä, kun alkoi kuulumaan erittäin nopeaa paljaiden jalkojen läpsytystä parketilla. Mieheni oli kurvannut vielä jääkaapilla ennen nukkumaan menoa, vain alkkarit (iiik!) jalassa. Paitaakaan ei ollut päällä, niinkuin minulla aikaisemmin päivällä. Kuulemma kukaan naapureista ei varmasti huomannut mitään, vaikka keittiön verhot olivan olleet auki. Hän oli toiminut niin nopeasti!

Luulen että, alamme molemmat lähestyä kultaista keskitietä tässä asiassa.

Auf Wiedersehen

Heitin Saksan peruskurssin kirjat yläasteella nurkkaan aika nopeasti. Perusteluina olivat muistaakseni urpo opettaja ja totaalisen dorka oppikirjasarja.  Vähänpä silloin aavistin kielitaidon todellista tärkeyttä ja sen vaikutusta elämään tulevaisuudessa. Kahdeksankymmentäluvulla pohjois-suomalaisessa pikkukaupungissa kasvaneena minulla ei ollut vielä käytännön käsitystä maailman avaruudesta. Kanarianmatkaa ja ruotsinristelyä lukuun ottamatta.

Maailma kotimaan ulkopuolella aukeni kertaheitolla lähtiessämme kaverini kanssa kesätöihin Englantiin. Pari ensimmäistä viikkoa meni, ennenkuin aloimme ymmärtää työnjohtajan vahvalla skotlannin murteella antamaa selostusta työtehtävistä. Se kuulosti hämmentävän erilaiselta kuin koulussa opittu englanti.

Jonkunlainen innostus kansainvälisyyteen ilmeisesti iski, koska ensimmäisen reissun jälkeen se oli sitten menoa. Seuraavana kesänä Englanti kutsui taas. Lähes jokavuotiset interrail matkat ja Erasmusvaihdot olivat luonnollinen jatkumo. Suorana seurauksena voinee myös nähdä meidän molempien monikulttuuriset avioliitot. Sanomattakin lienee selvää, ettei kieltenopiskelu ole jäänyt oppivelvollisuusvuosiin.

Tiina Rajamäki liputti Helsingin Sanomissa kielten opiskelun puolesta. Niin teen minäkin. Rajamäen mukaan kieltenopiskelu on menettänyt suosiotaan. Kuvittelin nykyisten yläaste- ja lukioikäisten olevan kansainvälisemmin orientoituneita kuin itse olin samassa iässä ja siten kielten opiskelusta kiinnostuneempia. Ilmeisesti näin ei ole.

Se, että englanti riittäisi, on harhaa. Tokihan kansainvälisissä yrityksissä työkieli on yleensä aina englanti, monella eri murteella mongerrettuna. Se ei vähennä muiden kielten tärkeyttä. Mikäli maailmalle mielii, on laajemmasta kielitaidosta paljon hyötyä. Sillä voi erottua muista hakijoista työmarkkinoilla. Horisontti myös työtehtävien suhteen laajenee sekä kotimaassa etta ulkomailla, kun osaa muitakin kieliä kuin englantia. Ilman hollannin taitoa en esimerkiksi voisi tehdä nykyistä työtäni ja muutenkin arjessa pärjääminen olisi hankalampaa.

Vaikka moni ekspatriaatti ei puhu asuinmaansa kieltä, veikkaan että elämä käy helpommaksi kun osaa kommunikoida paikallisten kanssa edes välttävästi. On myös kiva osata hoitaa asiansa itse, ilman ulkopuolista apua. Esimerkiksi vero-, vakuutus- ja pankkiasiat hoidetaan yleensä maan omalla kielellä. Kieli on avain ympäröivän kulttuurin ymmärtämiseksi. Se selittää monta kummallista ilmiötä ja paikallisten alkuasukkaiden outoa käytöstä. Kieliympäristössä asuminen on ainulaatuinen tilaisuus oppimiseen. Sitä mahdollisuutta ei kannata hukata.Siksi ainakin alkeet kannattaa opetella, vaikka ei olisikaan jäämässä maahan loppuiäkseen.

Kielten opiskeluun kannattaa satsata silti jo nuorella iällä. Sieltä koulusta kielitaidon kartuttaminen alkaa mutta se ei yksin riitä motivaattoriksi. Parhaiten kieltä oppii mielestäni puhumalla, ei vain koulunpenkkia kuluttamalla. Kun perusteet ovat hallussa, on vain rohkaistuttava avamaan suunsa. Parasta motivaatiota on matkustaminen ja ihmisten kanssa kommunikointi. Siinä kielitaidot suorat hyödyt tulevat parhaiten esiin ja mikä voisi olla hauskempaa kuin uusiin ihmisiin tutustuminen.

Saksan kurssin keskeyttäminen on harmittanut monesti, etenkin ensimmäisen Berliinin vierailun jälkeen tajutessani kuinka super-mahtis kaupunki se on. Tajusin myös että siellä olisi mahdollista saada töitä jos oikeasti osaisi sitä saksaa.