Turvallista matkaa Libanoniin

Juuri kun olemme päässeet kotiin yhteltä matkalta, alkaa toinen. Tällä kertaa lähdemme Raahen sijasta Beirutiin. Voisiko päinvastaisempia kaupunkeja löytää?

Aina kun olemme lähdössä Libanoniin moni kyselee, onko siellä turvallista. Siihen on vaikea vastata, koska tilanne vaihtelee. Sanon kuitenkin aina että, voi mennä ja ihan turvallista on. Ainahan siellä silti jotain kahakkaa on jossain päin maata menossa. Kieltämättä turvallisuusriskit vilahtavat mielessä ennen matkaa. Luotan pitkälti sukulaisten arviointiin, jos tilanne olisi sellainen että olisi parempi pysyä kotona.

Vaikka aihe on paikallisille business as usual, sitä ei voi vähätellä. Sen huomaa heti kun saapuu maahan. Leveäharteiset sotilasjampat eivät ihan huvikseen tepastele jokapaikassa pyssyt ja muut hilavitkuttimet olalla. Ensimmäistä kertaa Libanonissa käydessäni olin kyllä aikasen vaikuttunut kaikesta, mitä näin maan menneseen sisällissotaan ja nykyisiin uhkiin liittyen. Aikaisemmin vain länsimaissa matkustelleena se oli minulle uutta. Esimerkiksi vanha Holiday Inn keskustassa muistuttaa karmivalla tavalla rauhan hauraudesta ja sodan arvista, jotka lyövät silmille kyllä muutekin joka kulmalla.

Terrorismin torjunta tulee lähelle jokapäiväisessa elämässä ja Libanonissa ollaan siinä ymmärrettävistä syistä kehitytty tosi taitaviksi. Esimerkiksi parkkihallien ovella on vartija sohimassa jokaista sisäänpyrikivää autoa pomminpaljastus laitteella. Toisinaan tosin epäilen, onko se edes päällä. Eräänä päivänä aamu-uutisissa kerrottiin armeijan etsivän viittä täydessä pommilastissa ajavaa autoa keskustan alueella. Uutinen jäi mieleen kummittelemaan, kun iltapäivällä lähdimme asioille. Loputonta liikenneruuhkaa katsoessani mietin koko ajan että, mikähän noista autoista on yksi niistä joita etsitään. Onneksi kaikki terroristit saatiin sillä kertaa kiinni nopeasti. Aina ei käy yhtä hyvin. Toisella kertaa jälleen paikallisuutisia katsoessani tunnistin kadunpätkän, jolta raportoitiin kahden autopommin tuhoista. Olimme ajaneet samaisella kadulle edellisenä päivänä. Tällaiset jutut ovat peruskauraa, eivätkä riko länsimaista uutiskynnystä.

Maan poliittinen tilanne on aina ollut vähän horjuva. Ensinnäkin Syyrian sota on tuonut Libanoniin valtavan määrän pakolaisia. Jokainen voi kuvitella mitä kaikenlaisia lieveilmiöitä se on tuonut mukanaan. Toiseksi Lähi-idässä pienistäkin tapahtumista voi oikeanlaisissa olosuhteissa ja harkitusti ruokittuna kasvaa koko maata järisyttäviä levottomuuksia. Näin on nähty monissa arabimaissa viime vuosien aikana. Viime kerralla, vuonna 2015, olivat juuri käynnissä niinsanotut roskamielenosoitukset. Armeija vastasi melkoisen lujalla otteella niihin ja periaatteessa koossa olivat ainekset vakaviinkin skenaarioihin. Viime kuussa valittu uusi presidentti täyttänee viimeiset kaksi vuotta hallinneen valtatyhjiön ja valtaosa kansasta on hetken tyytyväinen tilanteeseen. Mielestäni Libanonista on hirveän vaikea olla kirjoittamatta ilmaisematta omia poliittisia mielipiteita. En koe myöskään olevani asioista niin hyvin perillä että voisin sanoa jotain tyhjentävää. Koska se ei ole tämän blogin tarkoitus, yritän pitää mölyt mahassani vaikka ne siellä kuplivatkin.

Kaikesta huolimatta, kyllä Libanoniin on suhteellisen turvallista matkustaa. Jopa menisin niin pitkälle että, suosittelin lämpimästi sinne matkustamista. Beirut on kaupunkina ihan omaa luokkaansa ja siellä on vaikka mitä näkemistä ja tekemistä. Kunhan pitää maalaisjärjen mukana. Esimerkiksi Bekaan laaksoon en vartavasten lähtisi vaikka toki temppelinrauniot ja viinitilat kiinnostavatkin. Kidnappauksia on tapahtunut. Eli odottaisin ensin Syyrian tilanteen rahoittumista. En myöskään tukkisi Shatilaan. Toisaalta näen kymmenen vuotta nuoremman itseni hinkumassa juuri näihin mestoihin. Uudenvuoden aattona en ole menossa katolle tai parvekkeelle ihailemaan ilotulitusten räiskettä. Ilmassa lentää nimittäin muutakin kuin raketteja. Lähi-idän tyyliin vuoden vaihtumista juhlistetaan ampumalla ilmaan. Harhaluotien pelossa istun sisällä ja kaukana ikkunoista.

Marraskuussa Suomeen

”Baba, missä aurinko on?”, kysyi poikanen kun laskeuduimme Helsinki Vantaalle. Itse katsoin koneen ikkunasta havumetsän karvoittamaa maata, johon pientaloalueet oli summamutikassa viskelty. Huh, onneksi näkyi myös sitä tärkeintä, eli lunta.

Jep, marraskuuhan on tosi hyvä aika lähteä käymään Suomessa. Eikö vaan? Matkaan meidät ajoi huoli vanhempieni terveydentilan huononemisesta. Toisaalta löysin ajankohdasta hyviä puolia, kuten sen, etteivät tuttavat ja sukulaiset vielä ole kiivaimman joulustressin kourissa vaan ehdimme rauhassa tapaamaan heitä. Tärkeää oli myös että poikanen saisi kokea oikean talven ensimmäistä kertaa elämässään.

Kyseessä oli typykän ensimmäinen lentomatka ja meille kaikille ensimmäinen kahden pikkulapsen kanssa. Sen lisäksi emme ole koskaan käyneet perheenä Suomessa kylmänä vuodenaikana. Toisin sanoen meiltä puuttui kaikki talvivarusteet. Matka tarjosi siis ennalta kokemattomia haasteita.

Ensimmäiseen ongelmaan en keksinyt muuta järkevää ratkaisua kuin kantorepun. Intensiivisen googlettamisen  jälkeen päädyin Tulaan. Testasimme kantoreppua leikkikentällä, jossa se toimi kuin unelma. Jopa imettäminen onnistui siinä ja typykkä simahti ihan tyytyväisen oloisena. Hihkuin voittajafiiliksissa. Reissun päällä vauva osoittautui varsin rennoksi matkustajaksi, vaikka pohjimmiltaan vaikuttaakin olevan enemmän koti-ihminen. Lennot menivät tissi suussa ja nukkuen. Välilaskun aikana tyyppi tuijotti lentokentän vilinää Tulan uumenista. Paras ostos pitkään aikaan.

Lapsukaisten roudaamisen lisäksi suurin ongelma oli heidän vaatettamisensa pohjanmaan tundralla. Poikasella on täällä talvikenkinä vain nilkkavartiset nahkatennarit. Suomen olosuhteisiin sopimattomat nappaskengät siis, eikä tietenkään toppahousuja saati sitten haalaria. Koska en ole ollut ikinä äiti Suomessa, mielessäni risteili erilaisia kysymyksiä. Voiko vauvan laittaa toppahaalarissa auton lastenistuimeen ja montako kerrosta pitää laittaa leikki-ikäiselle haalarin alle? Suomalaiset kaverini pyörittelivät arvatenkin silmiään monenlaisille pohdinnoilleni, jotka heille ovat ilmiselviä.

Kyselykierros kaikkien tuntemiemme lapsiperheiden parissa tuotti kaksi IKEA kassillista talvivaatteita, kengät ja jopa ensiluistimet poikaselle. Ei tarvinnut lähteä ostamaan koko vaatekertaa vain parin viikon takia. Rahaa ja hermoja säästyi. Iso kiitos. Tämän reissun jälkeen nostan hattua välikerrosten ja toppavaatteiden, kinttaiden ja kypärämyssyjen kanssa kuukaudesta toiseen hikoileville suomalaisille pikkulasten vanhemmille. Ei ole heilläkään helppoa.

Aikaisempien kokemusten perusteella suorastaan pelkäsin tulevia lentoja sinivalkoisilla siivillä. Eniten huolestutti vauvan autonistuimen mahdollinen katoaminen Helsinki-Vantaalla jonnekin matkalaukkujen ja epämääräisen muotoisten tavaroiden pohjattomaan kaivoon. Huolet olivat turhia ja Finski hoiti hommat tällä kertaa oikein mainiosti. Asiakaspalvelukaan ei ollut yhtään pakkasen puolella vaan ystävällistä ja joustavaa.

 

Poikanen sai toteuttaa monta uutta kivaa juttua matkan aikana. Tehtiin lumiukkoja , heitettiin lumipalloja, käveltiin lumisessa metsässä ja pohdittiin missä kettu asuu, laskettiin pulkkamakeä. Luistelun vaikeus selvästikin yllätti tyypin. Hän oli ilmeisesti ajatellut liukuvansa jäällä kuin Oksana Baiul konsanaan mutta sai tyytyä lykkimään metallista tukikehikkoa. Miestä jai vähän harmittamaan että hirvenmetsästyskausi meni täpärästi sivu suun. Olisin suhteellisen helposti voinut muiluttaa hänet naapurusten ukkeleiden metsästysporukkaan. Omakohtaista kokemusta kuulema olisi loytynyt kalashnikovin käsittelystä sekä lampaan nylkemisesta. Ensi kerralla sitten.

Reissun tarkein tavoite, eli isovanhempien kanssa vietetty aika, saavutettiin sataprosenttisesti.

Ei kuulu mulle

YLE uutisoi World Giving Index tuloksista. Kriisit tuntuvat herättävän ihmisten auttamishalun ja empatian. Kun onnettumuus on liipannut läheltä on helpompaa samaistua toisen hätään. ” Tuntemattoman auttaminen ei ole sidoksissa vaurauteen, vaan kärkisijat valtaavat kehitysmaat, joita katastrofit ja sodat ovat pahimmin runnelleet.” Länsimaista vain Yhdysvallat oli kymmenen kärjessä.

Suomalaisilla on huono maine auttajina. Klassisesti ajatellaan että tien laidassa makaava jätetään oman onnensa nojaan, eivätkä ohikulkijat edes vilkaise. Toisaalta nykyään nostetaan esiin lähimmäistään auttaneita ”sankareina” vaikka kyseinen henkilö on vain kohteliaasti jeesannut tuntematonta tai puolustanut kiusattua. Painetaan peukkua ja ehkä haastatellaan Iltalehteen. En nyt tarkoita oikeaa sankaritekoa, kuten hukkuvan pelastamista. Ovatko hyvät tavat niin harvinaisia että ne rikkovat uutiskynnyksen?

Hollantilaisten maine on lähes yhtä heikoissa kantimissa. Tämä on helppoa todentaa julkisessa liikenteessa. Vanhanaikaiseen korkeamalliseen raitiovautuun ei ole mahdollista kammeta yksin painavaa lastenvaunua. Jonkun on autettava ja nostettava. Ollessani poikasen kanssa liikenteessä kehitin tekniikan. Kajautin avunpyynnon niin äänekkäästi, ettei kukaan varpaitaan tuijottava ignooraaja voinut teeskennellä sokeaa tai kuuroa. Joku nolostuu, tulee jelppimään ja nostaa toisesta päästä vaunuja jyrkät portaat sporaan. Sama tekniikka toimii kun pitää päästä ulos. Entäpä jos raitiovaunu on tyhjä ja olette ainoita matkustajia lapsen kanssa? Toivo että seuraavalla pysäkillä nousee kyytiin joku, joka voi auttaa. Kuskilta ei kannata odottaa mitään. ”Ei kuulu mun työhön”, lämähtää vastaus kuin hollantilaiselta pellolta poimittu kostea tulppaanikimppu päin naamaa.

Toisaalta positiivisiakin kohtaamisia on ollut. Lähes aina (ilman pyytämistä) auttava on kuitenkin toinen maahanmuuttajataustainen. Kun viimeksi seisoin kassajonossa itkevä vauva vaunuissa, edellä napottava marokkolainen täti päästi minut eteensä. Juttelimme siinä tovin ja totesimme kummatkin tekevämme perheelle räiskäleitä. Hän arabialaiseen tyyliin soodalla nostatettuja ja hunajalla kuorrotettuja. Minä hollantilaisia ananas-pekonitäytteellä.

Ovatko suomalaiset mielestäsi mainettaan parempia auttajia? Millainen auttamiskulttuuri on asuinmaassasi?

Esittely: Sisu menee kouluun

Pyysin kesän alussa luettavaksi Haagin omien suomalaisten naisten, Liisa Aholaisen ja Jaana Syrjän, kirjoittaman ja kuvittaman ”Sisu menee kouluun” – kirjan. Uuden vauvan syntymästä johtuen sain julkaistuksi postauksen aiheesta vasta nyt.

Koulun aloittaminen on sellainen jatkuvasti pinnalla oleva aihe ja olen kirjoittanut siitä aikaisemminkin. Kyseessä on mainio kirja, jossa kerrotaan koulun aloittamisesta Alankomaissa, mutta se sisältää myös kaksikielisille ja ulkosuomalaisille perheille yleisesti tuttuja juttuja.

Nyt olen lukenut Sisu-kirjaa 3,5 vuotiaan poikasen kanssa. Hän samaistui heti 4-vuotiaan Simon ensimmäiseen koulupäivään ja on pyytänyt saada lukea kirjaa monta kertaa. Kirjan kuvitus on todella suloinen ja havainnollistava. Poikasella on jo kokemusta hollantilaisesta esikoulusta, joten monet kirjassa esiintyvät asiat ovat tuttuja. Omaat eväät, koulureppu ja päivän ohjelman havainnollistavat kuvakortit ovat ihan samat kuin esikoulussakin. Samoin Skype-puhelu mummun kanssa. Tuleva koulun aloitus mietitytää sekä äitiä että poikasta. Kirja antaa hyvän kehyksen käsitellä aihetta lapsen kanssa.

Jaana Syrjä on ammatiltaan toimintaterapeutti ja Liisa Aholainen on kuvataiteilija.  Yhteiseen kirjaprojektiin he päätyivät tavattuaan workshopissa Alankomaissa vuosittain järjestettävillä Suomalaisilla Naistenpäivillä. Inspiraatio kirjoittamiseen tuli alunperin Syrjän gradusta, joka käsitteli suomalaisten vanhempien kokemuksia lapsen koulun aloittamisesta Alankomaissa sekä omien lasten hollantilaisesta koulutaipaleesta.

Syrjällä oli tarkoitus laittaa lapset kansainväliseen kouluun mutta positiiviset kokemukset hollantilaisesta esikoulusta eli peuterspeelzaalista muuttivat mielen. Peuterspeelzaal on kaikille avoin ja kunnan kustantama neljänä päivänä viikossa. Se toimi samassa rakennuksessa ala-asteen kanssa, joten siirtymä koulun puolelle oli helppo. Lapsi oli jo oppinut kerhossa hollannin niin hyvin että koulunkäynnin aloittaminen samalla kielellä tuntui loogiselta. Eniten suomalaisia vanhempia huolestutti se, miten pystyy itse tukemaan lapsen koulunkäyntiä kun oma hollanninkielentaito oli vielä heikko.

Kirja julkaistiin vuonna 2014 omakustanteena. Vaikka Sisu menee kouluun voisi sopia hyvin Suomessa asuville lukijoille kansainvälisyyskasvatukseen, se on kuitenkin suunnattu ensisijaisesti varsin suppealle ryhmälle. Kirjan mukana tulee todella hyödyllinen Kouluun Hollannissa-opasvihko, joka sisältää faktaa paikallisesta peruskoulutuksesta. Siinä selitetään muun muassa maan erilaiset koulumuodot ja peruskouluun liittyviä lakiasioita. Koulujärjestelmä poikkeaa paljon suomalaisesta.

Suosittelen Sisu menee kouluun – kirjaa sekä Kouluun Hollannissa – opasta suomalaisille perheille, jotka suunnittelevat muuttoa Alankomaihin kouluikäisten lasten kanssa tai jotka jo asuvat täällä. Palaute kirjasta on ollut innostunutta ja monessa muussakin perheessä se on ollut suosittu iltasatuna.

Kirjaa voi tilata Suomi-Seuran kautta ja Alankomaissa se löytyy Piece of Finlandista, musiikkikoulu Karlandosta sekä Rotterdamin merimieskirkolta.

Lapseni puhuu huonoa suomea

Ja se riittää ihan hyvin.

Tilanteemme on aika tyypillinen ulkosuomalaisille. Elämme Baabelin tornin varjossa. Pääsääntöisesti puhun suomea kun olen kaksi lapsen kanssa, yhdessä puhumme englantia, mies puhuu välillä arabiaa. Päiväkodissa lapsi puhuu englantia ja hollantia. Puhun hollantia itse töissä ja välillä harjoittelemme sitä kotona lapsen kanssa. Poikasen puheessa kuulee usein kolmea kieltä samassa lauseessa, mikä on normaalia kolmi-nelivuotiaana. En ole monikielisyyden asiantuntija mutta se on ollut osa elämääni ja erilaisia perhekuvioitani viimeisten vuodet. Kokemukseni perusteella monella kielellä ei lapsen päätä voi saada sekaisin.

Onnekseni en ole koskaan törmännyt kovin negatiivisiin käsityksiin monikielisyydestä. Kukaan ei esimerkiksi ole vaatinut minua puhumaan ainoastaan hollantia lapselleni, vain sen takia, että asumme Alankomaissa. Valitettavasti vastaavista tapauksista kuulee toisinaan. Suurimmaksi osaksi reaktiot ovat siis olleet positiivisia.

Monikielisyyteen suhtaudutaan silti usein ongelmalähtöisesti sen sijaan, että sen ajateltaisiin olevan luonnollista. Siitä huolestutaan jo siinä vaiheessa kun pulla on vielä uunissa. Suurimmalle osalle maailman ihmisistähän monikielisyys ja kielten sekoittaminen puheessa on normaalia. Ihan ilman sen kummempia metodeja, joilla arkista kielenkäyttöä yritettäisiin järjestää tai kielikylpyjä. Yritän lähestyä kielten sekamelskaa elämässämme tästä näkökulmasta käsin.

Kuulun selvästikin siihen ryhmään ulkosuomalaisia, jotka opettavat suomen kieltä jälkikasvulleen niiltä main, missä rima on matalimmalla. Törmään usein ulkosuomalaisiin, jotka tekevät suomen kielestä itseään isomman numeron. Henkilökohtaisesti niskakarvani nousevat pystyyn jos vanhempi teeskentelee, ettei ymmärrä kun lapsi puhuu jotain muuta kieltä kuin suomea, eikä suostu vastaamaan lapselle ennenkuin tämä on saanut puserrettua asiansa suustaan suomeksi.

En vaadi tai järjestelmällisesti kouluta kolmivuotiastani oppimaan täydellistä suomea. En ole tilaillut läjäpäin suomalaisia videoita, kirjoja ja muuta suomenkielistä materiaalia lapsoselle. En ole, enkä ainakaan vielä aio ilmoittaa häntä Suomi-kouluun. Tärkeysjärjestyksessäni uimakoulu ja musiikkikoulu tulevat ensin, koska uskon poikasen hyötyvän niistä enemmän.

En ole koskaan käyttänyt sen kummempia keinoja suomen kielen vahvistamiseksi. Kuuluisaa ”yksi vanhempi – yksi kieli”- metodia harkitsin vakavasti ehkä viisi sekuntia lapsen ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Totesin sen käytännössä aivan mahdottomaksi toteuttaa. On ollut luonnollisempaa puhua sitä kieltä, mikä kulloiseenkin tilanteeseen sopii. Se, että itsepintaisesti jankkaisin lapselle vain suomea missä vain milloin vain, olisi hankalaa. Se ei myöskään olisi tarkoituksenmukaista.

On erittäin epätodennäköistä. että lapseni muuttaa Suomeen, ainakaan lähitulevaisuudessa. Hän tuskin hyppää suomalaiseen koulujärjestelmään, jossa sujuva kielitaito olisi avainasemassa. Mikäli ulkosuomalaisen suunnitelmissa on palata Suomeen lasten ollessa kouluikäisiä, on suomen kielen ylläpitäminen tietysti tärkeää ja perusteltua. Ulkosuomalaisten lapsille on tarjolla monenlaista tukea suomen kielen oppimiseen. Monessa maassa on Suomi-koulu, Kulkuri toimii maailmanlaajuisesti ja montaa muutakin virikettä löytyy. Joissakin kansainvälisissä kouluissa on jopa mahdollista saada suomen kielen opetusta normaalin opetussuunnitelman ohessa. Jos muuttaisimme johonkin toiseen maahan, yrittäisin löytää mieluummin hollanninkielisen kerhon. Sitä kieltä lapsi kuulee kotona vähemmän kuin suomea.

Suomen kieli on oma äidinkieleni ja siinä mielessä tärkeä osa oma ilmaisuani. Siksi haluan myös puhua sitä lapselleni. Henkilökohtaiset nostalgia- tai identiteettisyyt eivät mielestäni ole silti riittävä peruste sille että, alkaisin panostamaan lapsen suomen kielen tasoon. Suomi on minulle tärkeä kieli mutta ei tarkoita sitä, että sen täytyisi olla sitä myös lapselleni. Poikanen pärjää mainiosti sillä suomella, jonka minulta oppii. Jos joskus tarvetta ilmenee, hän voi opetella sitä tai mitä muuta kieltä tahansa, paremmin vanhempana. Suomihan ei ole varsinainen maailmankieli, jonka voisi ajatella olevan hyvin oleellista tulevaisuuden menestymisen kannalta.

Mieluummin yritän tukea monikielisyyttä. Ihmisellä voi olla monta kotimaata, kulttuuria ja äidinkieltä. Jos puheessa kuuluu aksentti, mitä se haittaa? Niinhän on suurimmalla osalla maailman ihmisistä.

 

 

Skype – vaarit ja Facetime-mummut

Isovanhempien osallisuus perhe-elämään on kuulema ollut tapetilla Suomessa kuluvan vuoden aikana. Suomessa voivottelun keskiössä on ollut vanhuksien väsymys lastenhoitoon ja heidän hyväntahtoisuutensa väärinkäyttö. Siitä on kirjoittanut osuvasti muiden muassa Salamatkustaja.

Kirjoitin aikaisemmin hollantilaisesta isovanhemmuudesta ja heidän roolistaan yhteiskunnassa. Kuten suomalaisessakin julkisessa keskustelussa, ne ääripäät tuntuvat nousevan esille. Joillekin on ihan normaalia että, jälkikasvu menee koulupäivän jälkeen mummolaan ja isovanhempien tuki säästää päivähoitokustannuksissa satoja euroja kuussa. Toisaalta on niitä mummoja, jotka eivät koskaan halua osallistua lastenlastensa arkeen. Ei edes sellaisissa tilanteissa, kun apua todella tarvittaisiin. Esimerkiksi jos jompi kumpi vanhemmista sairastaa vakavasti, toinen on kiinni töissä ja lapset niin pieniä etteivät vielä itsenäisesti pärjää.

 

Isovanhempien osallisuus tai pikemminkin osallistumisen puute on iso asia myös ulkosuomalaisille. Jos perheen ulkopuolista tukea arjen pyörittämiseen tarvitaan, saa sitä rahalla vierailta ihmisiltä. Kumpaankin mummolaan on sen verran matkaa että, itse mietin, miten mummut ja vaarit saisi pidettyä mukana meidän elämässämme. Toiseen menee 12 tuntia ovelta ovelle, toiseen pikkuisen vähemmän. Kummassakin maassa on tähän asti käyty noin kerran vuodessa. Isovanhempien ikääntymisen ja sairasteluiden takia heidän matkustamisensa Alankomaihin on käynyt yhä rajoitetummaksi.

Skype tai FaceTime on meille, kuten varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille, muodostunut aivan korvaamattomaksi. Monille toimii säännollinen, yhteisesti sovittu soittoaika. Skypen kautta on laulettu laulettu ja loruiltu, kiukuteltu, jaettu kuulumisia, näytetty autoleikkeja ja ruokailtu yhdessä. Tällä viikolla esiteltiin uusia lenkkareita ja hyppytemppuja joita ne jalassa voi tehdä. Aina eivät nämä tapaamiset mene aivan putkeen. Vilkasta kolmivuotiasta kiinnostaa useimmiten ympäriinsä juoksentelu ja kiljuminen juuri silloin kun Skypen soittoääni pärähtää. Eipä sitä yleensä saa pysymään missään tilanteessa kovin pitkään paikallaan. Jaan myos kuvia Facebookissa omille vanhemmilleni, Whatsupilla miehen siskolle. Onneksi oma äitini osaa käyttää tietokonetta ja miehen äidille on atk-apua ihan vieressä. Jos niin ei olisi, voisi yhteydenpito olla melkoisen vaikeaa. Monille vanhuksille internet voi olla vähän liian abstrakti käsite. Lastenkirjoja, palapelejä, CD levyjä ja vaatteita on kulkenut ihan perinteisessä postissa meillepäin.

Muitakin tapoja pitää yhteyttä onneksi on. Valokuva-albumin kokoaminen yhteisistä hetkistä. Sukupuun tekeminen lasten ja isovanhempien projektina. Mummolle voisi vaikka ehdottaa (ilta)satujen lukemista nauhallle. Jos mahdollista, yhteinen loma jossain muualla kuin mummolassa tai ulkosuomalaisten asuinpaikassa voisi olla hieno kokemus. Osta päiväkirja, johon lapsi ja isovanhempi kirjoittavat vuorotellen jotain ja lähettävät sitten takaisin. Mikä ihana muisto siitä jää.

Onko teillä kikkakolmosia maantieteellisen välimatkan voittamiseen? Miten teillä pidetään yhteyttä kaukana asuvien mummujen ja vaarien kanssa?

Onko sinne Suomeen aina pakko mennä?

Lomasesonki on täällä. Paitsi meillä. Olen viimeisilläni raskaana, joten lentokoneet tuskin huolivat minua kyytiinsä. Lisäksi ajatus siitä että, kaikki yli 15 vuotta vanhat kodinkoneet päättävät pamahtaa juuri kun olen kotiutunut synnariltä, ei houkuttanut. Aparaatit lähtivät vaihtoon mutta ottivat pari tonnia euroja mennessään.

Tänä kesänä emme siis ole matkusta Suomeen. Onneksi meillä on siihen hyvät syyt, muuten iskisi syyllisyys. Suurimman osan vuotta minulla on nimittäin sellainen fiilis, ettei hirveästi huvittaisi lomailla Suomessa. Syy siihen ei suinkaan ole synnyinmaassa ja sen ihanissa ihmisissa, joita toki kaipailen. Siitä on kaksi vuotta aikaa kun kävimme sellaisella lomamatkalla, joka ei suuntautunut jomman kumman kotimaahan.

Kuva puhukoon puolestaan. http://www.kaleva.fi

 

Kyseessä on tyypillinen ulkosuomalaisen dilemma. Lomalla pitäisi mennä Suomeen mutta kun muuallakin olisi kiva joskus käydä. Jos kaikki lomat kuluvat Suomessa, saattaa siihen rutiiniin alkaa jossain vaiheessa haluamaan vaihtelua. Haikaillaan vaihteeksi ”omalle” lomalle, hotelliin, eikä sukulaisten nurkkiiin pyörimään. Vaikka ystäviä ja sukua on tärkeää tavata, myös heidän kanssaan kaipaa omaa tilaa. Kutsu serkun häihin tai kummilapsen kaste-/rippi-/ lakkiasjuhliin saattaa aiheuttaa yllättävää ahdistusta.

Sitten on tietysti niitäkin, joille Suomi on se ainoa oikea loma-paratiisi ja sinne mennään vaikka toinen jalka haudassa. Vuoden ympäri. Suomeen pääseminen on niin tärkeää että, matkoja muihin kohteisiin karsitaan sen vuoksi. Jos jostain syystä Suomeen ei pääsekään muutamaa kertaa vuodessa, iskee maailmanluokan eksistentiaalinen kriisi.

Kyseessä on myös käytännön syistä johtuva ongelma. Kaikkien lomapäivien ja matkustamiseen tarkoitetut rahojen tuhlaaminen Suomessa ravaamiseen turhauttaa. Nämä tekijät koskettavat niitäkin, jotka asuvat jo valmiiksi ulkomaisessa lomakohteessa, kuten Australiassa tai Floridassa. Esimerkiksi USAssa työskenteleville lomapäivät ovat harvinaista hupia, jotka varmasti lasketaan tarkkaan. Lennot Suomeen ja maan sisäiset juna- tai lentomatkat ovat tekevat yleensä järkyttävät kolon matkakassaan. Samalla rahalla kun pääsisi johonkin eksoottisempaan kohteeseen, jossa aurinko takuuvarmasti paistaa ja drinkki kiikutetaan altaan reunalle nopeammin kuin torakkaa ehtii sanoa. Onnellisia ovat ne, joille raha ja aika eivät tuota rajoitteita.

Puun ja kuoren välissä sen sijaan ovat ne, joiden puoliso on kotoisin jostain muusta kuin perheen asuinmaasta tai Suomesta. Se nimittäin tarkoittaa pakkolomia ei vain Suomessa vaan myös siellä perheen toisen aikuisen synnyinmaassa. Hankalaksi tilanne menee, jos mummolat sijaitsevat eri mantereilla. Muiden lomakohteiden suhteen on tikat aika nopeasti heitelty.

Pyrimme käymään tasapuolisesti sekä Suomessa että Libanonissa. Täytyy kyllä myöntää että, minulla Suomi voittaa, jos on pakko valita. Hiljaisuus, puhdas ilma ja luonto antavat mielen levätä kummasti enemmän kuin pakokaasuinen asfalttiviidakko, jossa lapsia ei voi päästää silmistään edes sekunninmurto-osaksi. Silti kaipaan myos sillöin tällöin tuota Lähi-idän pölyistä helmeä jossa äärimmäisyydet kohtaavat. Mutta mehän emme valitse, kummassakin käydään.

Vaikeuksista huolimatta ulkosuomalainen keksii kaikenlaisia keinoja päästäkseen Suomeen. Ajassa ja rahassa säästää kun perheen toinen aikuinen lähtee jalkikasvun tai vain nuorimmaisen kanssa pyorähtämään sukulaisissa. Jos etätyö on mahdollista, moni ottaa joustosta ilon irti tekemällä Suomen reissulla töitä grillauksen ja saunanlämmittämisen välillä. Vietin kerran poikasen kanssa 5 viikkoa Suomessa. Mies oli matkassa mukana pari viikkoa, naputteli sähköposteja tuvan peräkammarissa ja ehti pyörähtää Saksassakin jossain välissä. Puhelut Amerikkaan se soitteli perunamaan reunalta.

Viimeinen niitti Suomeen vääntäytyneelle ulkosuomalaiselle ovat sellaiset sukulaiset ja kaverit, jotka eivät ymmärrä uhrauksen suuruutta. Nämä kiittämättömät olettavat ulkosuomalaisen ravaavan ympäri Suomea kahvittelemassa heidän luonaan. Eivät raivaa tilaa kalenteristaan niinä päivinä kun ulkosuomalainen on paikkakunnalla: ” Voi kun me ajateltiin käydä miehen siskolla muuten vaan kylässä tuossa 20 km päässä just silloin kun te olette paikkakunnalla… ” Viattomalla äänellä esitetty kysymys: ”Milloin te tulette taas uudestaan käymään täällä?”, saa ulkosuomalaisen näkemään punaista.

Tästä päästäänkin kivasti seuraavaan aiheeseen, joka saa ulkosuomalaisen repimään hiuksiaan. Voisivatkohan ne sukulaiset ja kaverit joskus tulla sinne ulkomaille kyläilemään?

Parasta ulkosuomalaisuudessa

Olen mieluummin ulkosuomalainen kuin suomalainen. Tuossa yhdyssanassa, joka muodostuu kahdesta sanasta, ”ulko-” ja ”-suomalainen” kiteytyy kulttuurisen identiteettini kaksi puoliskoa.

Ensimmäinen osa, ”ulko-” edustaa minulle tärkeää identiteettini osaa. Se näkyy ja tuntuu päivittäisessä elämässäni enemmän kuin suomalaisuus. Katselen synnyinmaatani etäältä, ulkoapäin. Seuraan kyllä Suomen asioita tarkasti mediasta, vähintään uutisotsikot päivittäin. Luen blogeja ja kolumneja ajankohtaisista asioista. Olen silti ulkona arkielämästä ja käytännön kosketus suomalaiseen elämänmenoon puuttuu. Olen vähän pihalla ja siihen tyytyväinen.

Ilman ulkosuomalaisuutta olisin jäänyt vaille monesta asiasta, jotka merkitsevät minulle niin paljon. Suurella todennäköisyydellä en olisi saanut tilaisuutta tavata lukuisista eri kulttuureista ja maista tulevia ihmisiä ja työskennellä heidän kanssaan. En olisi tottunut puhumaan kolmea kieltä sekaisin arjessani. En ehkä olisi monikulttuurisessa parisuhteessa. Se lista on pitkä.

Uskon lujasti että tulevaisuus on monikulttuurinen ja monikielinen. Lapseni jäisivät paitsi näistä suuremmoiseista lahjoista, joihin he nyt saavat kasvaa. Lisäksi he, kuten minäkin, oppivat että asioita voi tehdä ja tarkastella niin monella eri tavalla.  Kuten monille muillekin ulkosuomalaisille vanhemmille, se on kenties kaikkein tärkeintä ulkomailla asumisen antia. Siksi haluan kasvattaa lapseni maailmankansalaisiksi, en ainoastaan suomalaisiksi. Se on valinnanvapautta olla itsensä ja kerätä, kuten niin usein mainittu, ne rusinat pullasta, suklaahiput keksistä tai kirsikat kakusta. Miten vaan, tulos on sama.

Sanan toinen osa ” -suomalainen” edustaa minulle Suomen passia, äidinkieltä ja taustaani, joka väistämättä vaikuttaa arvoihini ja normeihini. Luullakseni osin alitajuisesti. Siellä se suomalaisuus jyllää taustalla. Välillä saan itseni kiinni tietynlaisesta ajattelumallista tai reagointitavasta, jonka tunnistan hyvin suomalaiseksi.

Olen kiinnostunut toisista suomalaisista kun heihin täällä törmään ja nautin puhuessani suomea. Suurin osa ystävistäni Alankomaissa on suomalaisia. Jotenkin toisiin suomalaisiin on helppoa tutustua. En silti koe tarvetta korostetulle suomalaisuudelle ja suomen kielen alustalle asettamiselle, johon joskus ulkosuomalaisten keskuudessa törmää.

Stuart Hall, tunnettu jamaikalais-englantilainen sosiologi, on sanonut seuraavalla tavalla: Kulttuuriset identiteetit juontavat juurensa aina jostain, niillä on oma historiansa mutta ne ovat silti jatkuvassa muutoksen tilassa. Sanan ulkosuomalainen ensimmäinen osa, ”ulko-” on minulle tärkeämpi kuin sen jälkimmäinen osa, ”-suomalainen”, koska ei edusta juuriani vaan tätä hetkeä ja tulevaisuutta.

Nämä pohdintani tällä kertaa ovat vastaus Longon and Beyond – blogin Lenan haasteeseen ulkosuomalaisille bloggaajille. Lista muiden ulkosuomalaisten bloggaajien ajatuksista tästä samasta teemasta löytyy Lenan blogista.

Lapsi ummikkona hollantilaiseen peruskouluun

Ulkomaille muuttaminen on hiljalleen muuttamassa muotoaan. Työnantajat eivät jakele rahaa niin avokätisesti kuin aikaisemmin.

Se tarkoittaa käytännössä sitä että, ulkomaille muuttava työntekijä on yhä useammin omillaan. Taloussanomat uutisoi yleistyvästä muuttorahasta. Ekspatriaatti saa muuttoon korvamerkittya rahaa tyonantajalta mutta joutuu käytännössä maksamaan vielä lisää omasta sukanvarrestaan. Sen lisäksi että, muuttokuormat ovat pienentyneet, ovat myös tukitoimet kohteessa kärsineet leikkauksista. Esimerkiksi kalliita kansainvälisten koulujen lukukausimaksuja ei välttämättä korvata. Toiseksi ihmiset muuttavat yhä enemmän itsenäisesti, eivätkä ole jonkin Suomessa toimivan yrityksen lähetettyjä työntekijöitä. Silloin on yleensä kyse muutosta pitkällä tähtäimellä, ei niinkään kolmen vuoden ekspatriaattikeikasta. Tällaisessa tilanteessa valitaan paikallinen koulu kansanvälisen sijaan rahoituksen perusteella mutta myös kun maahan aiotaan asettua useiksi vuosiksi eteenpäin.

Esimerkiksi Alankomaissa yhä useamman suomalaisen muuttajan on tutustuttava paikalliseen hollantilaiseen peruskouluun. Yksi suurimmista kynnyksistä suomalaiselle voi olla koulunaloitusikä. Oppivelvollisuus alkaa 5 vuotiaana mutta käytannössä kaikki lapset aloittavat koulun täytettyään neljä vuotta. Alkuvuodesta syntyneet käyvät ykkösluokkaa tai niinsanottua nollaluokkaa kesälomaan saakka ja aloittavat ykkosellä syyskuussa. Mikäli mahdollista, muutto kannattaisi ajoittaa jonkun pidemmän loman alkuun, jotta lapsille jää aikaa ensin tutustua uuteen kotiin ja ympäristöön ennen suurta hyppyä uuteen kouluun. Kansainvälisessä muutossa kesäloma onkin juuri siksi suosituinta aikaa.

Alankomaissa peruskoulut ovat helisemässä kun niihin hakee lapsia, jotka osaavat hollantia hyvin heikosti tai eivät ollenkaan. Tähän on tietysti montakin syytä. Vaikka maahanmuutolla on täällä pitkät perinteet, saattaa kolmannen maahanmuuttajataustaisen polven lasten hollanninkielen taito olla heikkoa.  Toisekseen globaalit muuttoliikkeet näkyvät myos koulujen arjessa. Maahan pyrkivien pakolaisten määrä on kasvanut viime vuosina. Yleisesti ottaen myös länsimaalaiset muuttavat ulkomaille enemmän kuin aikaisemmin.

Onneksi kunnat panostavat useissa peruskouluissa hollanninkielen opetukseen ummikoille. Amsterdamin kunta tarjoaa monenlaisia tapoja tehostaa koululaisten kielenoppista, niin että he pääsevät samalle tasolle hollantilaisten lasten kanssa. Niinsanottu linkkiluokka (schakelklas) tai tulokasluokka (nieuwkomerklas) tarjoavat vuoden mittaisen teho-opetuksen hollanninkielestä. Sen jälkeen lapset ovat valmiita siirtymään tavalliselle peruskoululuokalle. Lomakoulussa (vakantieschool) on mahdollista opiskella hollantia koulupäivän jälkeen tai loma-aikoina, joita Alankomaiden koulusysteemissa on usein. Peruskoulun viimeisen lukuvuoden voi tuplata luokalla, joka keskittyy kieleen ja mahdollistaa siirtymisen lukioon. Haagin kouluissa on tarjolla myös linkkiluokkia ja tulokasluokkia. Kaikki hollantilaiset peruskoulut eivät ota ummikkoja oppilaikseen, niillä ei joko ole resursseja tai ne haluavat profiloitua toisin.

Suomalainen Niina muutti perheensä kanssa Alankomaihin, jolloin perheen kouluikäiset lapset siirtyivät hollantilaiseen peruskouluun. ” Ei me oltu osattu tosiaan ajatella että, kouluun ei vaan noin mennä, vaan sinne pitää hakea,”, hän kommentoi prosessin alkua.

Niina otti yhteyttä yli 15 kouluun tulevassa kotikaupungissaan ja kyseli asiasta. Osasta ei vastattu mitään, osalla oli oppilaiden kiintiö jo täynnä. ” Muutamista tuli vaan sellainen olo, ettei se koulu ole tarkoitettu meidän lapsille.” Oikean koulun löytäminen oli haastavaa. Muutto ulkomaille oli itsessään jo iso asia, joten perhe halusi löytää pienen ja kotoisan koulun.

Kun kooltaan ja sijainniltaan sopiva hollanninkielenopetusta tarjoava koulu sitten loytyi, asioista sovittiin ensin sähköpostilla. Myöhemmin Niinan mies kävi vierailemassa koulussa. Tutustumiskäynti kannatti, sillä perhe sai hyvän kuvan koulusta ja siitä, millainen ensimmäinen vuosi tuli olemaan.

Ensimmäiseksi vuodeksi lapset menivät kaikki samaan luokkaan, jolle ulkomailta muuttaneet sijoitettiin. Luokan sisällä lapset jaettiin ikänsä mukaisiin pienryhmiin. Ensimmäiset päivät vanhemmat saivat olla mukana tukemassa lapsia ja seuraamassa opetusta. ”Olemme olleet todella tyytyväisiä valintaamme”, Niina summaa.

Koulua valittaessa kannattaa miettiä tarkasti tulevaa asuinaluetta. Hollantilaiset koulut ottavat etusijassa oppilaita lähiympäristöstään. Toisin kuin Suomessa, kaikki hollantilaiset peruskoulut eivät ole yhtä hyviä opetuksen laadun suhteen. Eroja voi olla ilmapiirissä, opetustavoissa ja kansallisen Cito kokeen tuloksissa. Cito koe vaikuttaa siihen, jatkaako lapsi lukioon ja yliopistoon vaiko ammattikouluun. Alankomaiden opetusjärjestelmä on hyvin eri tyyppinen kuin Suomessa ja jo peruskoulumenestys vaikuttaa ratkaisevasti jatko-opintojen mahdollisuuteen. Koulujen tasoerot ovat täysin julkista tietoa.

Yleensä parhaat hollantilaiset peruskoulut ovat arvostetuilla ja korkeasti koulutettujen ihmisten suosimilla aluieilla. Näihin kouluihin voi olla jopa vuosien jonot ja niihin haetaankin heti lapsen syntymän jälkeen. Kunnat jakavat kerran vuodessa ilmestyvää opasta (esimerkiksi Amsterdam) jossa on esitelty kaikki kunnan alueella toimivat koulut.

 

 

 

 

Osa-aikatyö – kiva harrastukseni

Juttelin suomalaisen tuttavan kanssa osa-aikatyöstä Alankomaissa. Nuori sinkkunainen ihmetteli omaa hollantilaista 32 viikkotunnin työsopimustaan toisaalta mainiten että pidempi viikonloppu jättää kivasti aikaa harrastuksille. Osa-aikaisen työskentelyn suhteen Alankomaat ja Suomi eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Se on nimittäin Alankomaissa paljon yleisempää kuin Suomessa. Enemmän kuin puolet hollantilaisista työskentelee osa-aikaisesti. Suurin osa näistä on naisia, jopa 76%. Se on iso luku verrattuna mihin muuhun maahan tahansa.

Keski-Euroopassa osa-aikatyö liitetään äiteihin, kun taas Suomessa opiskelijoihin. Suomalainen osa-aikatyöntekijä on todennäkoisesti hotelli- tai ravintola-alalla tai terveys ja sosiaalipalveluissa. Alankomaissa osa-aikaisia työntekijöitä sen sijaan on kaikkialla. Myös arvostetuissa ammateissa kuin mihin Suomessa on totuttu.

Alankomaat on tunnettu tasa-arvoisuudestaan ja horisontaalisesta hierarkiastaan maailmalla. Hieman yllättäen hollantilaisissa perheissä perinteinen malli näkyy olevan edelleen voimissaan. Miehet työskentelevät viitenä päivänä viikossa ja naiset osa-aikaisesti. Perinteiset arvot jyräsivät voimakkaasti politiikassa pitkälle 1980-luvulle saakka. Sen jälkeen valtiovalta havahtui toteamaan, että voisi olla kansantaloudelle hyväksi ”päästää” naisetkin työelämään. Osa-aikatyö siis mahdollisti naisten työllistymisen mutta vanhat arvot istuvat edelleen syvällä kansan riveissä.

Yksi syy perheellisten naisten osa-aikaiseen työskentelyyn ovat kieltämättä korkeat lastenhoitomaksut. Yhden lapsen päivähoito viitenä päivänä viikossa kustantaa noin 1500EUR kuussa. Perheen yhteisistä tuloista riippuen osan maksuista voi saada verotuksessa korvatuksi. Koulupäivät ovat lyhyitä ja iltapäiväkerhokin kallista. Tulee mieleen, kannattaako töissä edes käydä, jos palkasta jää käteen lähinnä luu. Kouluissa ei ole ruokailua ja perinteisen mallin mukaisesti kotiäidit hakevat mukulansa kotiin lounaalle edelleen.

Yllättävän monet hollantilaiset naiset eivät pidä työuraa tai työssä etenemistä erityisen tavoiteltavana. Eivätkä kyseessä ole vain pienten lasten äidit. Ihmiset arvostavat vapaa-aikaansa todella paljon, mikä ei tietenkään ole huono asia. Usein sitä pidetään syynä Alankomaiden kärkipaikkaan, kun listataan maailman onnellisimpia maita.

Naisten osa-aikaisella työskentelyllä on myös toinenkin puoli. Sillä ei pääse työelämässä kovin pitkälle ja naisia on johtoasemissa hälyttävän vähän. Näin, vaikka monenlaisia ja monentasoisia työtehtäviä on täällä mahdollista hoitaa osa-aikaisesti. Alankomaiden hallitus on asettanut kovan tavoitteen ensi vuodelle. He toivoisivat, että johtotehtävissä olisi jopa 30% naisia. Tavoite taitaa olla vähän liian optiminen, nykyinen luku kun on vain 6%. Vaikka luvut ovat nousseet viime vuosina, kasvu on hyvin hidasta.

Itse olen ollut viimeiset puoli vuotta osa-aikatyössa kolme päivää viikossa. Näin raskauden aikana osa-aikaisuus sopii kuitenkin paremmin kuin hyvin. Jatkuva aamupahoinvointi nostaa päätään erityisesti niinä kiireisinä aamuina kun pitää ehtiä  ovesta ulos pikavauhtia. Olen myös onnellinen tilaisuudesta ottaa päiväunet.

Toisaalta työ on viimeisen kuuden kuukauden aikana alkanut muistuttamaan vähän liikaa harrastusta.  Koska pikkulasten äidin oletetaan lähes aina haluavan tehdä vain osa-aikaista työviikkoa, minua pidetään vähän erikoisena kun kerron haluavani tulevaisuudessa työskennellä enemmän.

https://nl.express.live/2015/05/15/waarom-nederlanders-zo-vaak-deeltijds-werken-exp-213421/

http://925.nl/archief/2016/04/18/part-time-werk-stokt-nederlandse-vrouwen-op-weg-naar-de-top/