Isovanhempien osallisuus perhe-elämään on kuulema ollut tapetilla Suomessa kuluvan vuoden aikana. Suomessa voivottelun keskiössä on ollut vanhuksien väsymys lastenhoitoon ja heidän hyväntahtoisuutensa väärinkäyttö. Siitä on kirjoittanut osuvasti muiden muassa Salamatkustaja.
Kirjoitin aikaisemmin hollantilaisesta isovanhemmuudesta ja heidän roolistaan yhteiskunnassa. Kuten suomalaisessakin julkisessa keskustelussa, ne ääripäät tuntuvat nousevan esille. Joillekin on ihan normaalia että, jälkikasvu menee koulupäivän jälkeen mummolaan ja isovanhempien tuki säästää päivähoitokustannuksissa satoja euroja kuussa. Toisaalta on niitä mummoja, jotka eivät koskaan halua osallistua lastenlastensa arkeen. Ei edes sellaisissa tilanteissa, kun apua todella tarvittaisiin. Esimerkiksi jos jompi kumpi vanhemmista sairastaa vakavasti, toinen on kiinni töissä ja lapset niin pieniä etteivät vielä itsenäisesti pärjää.
Isovanhempien osallisuus tai pikemminkin osallistumisen puute on iso asia myös ulkosuomalaisille. Jos perheen ulkopuolista tukea arjen pyörittämiseen tarvitaan, saa sitä rahalla vierailta ihmisiltä. Kumpaankin mummolaan on sen verran matkaa että, itse mietin, miten mummut ja vaarit saisi pidettyä mukana meidän elämässämme. Toiseen menee 12 tuntia ovelta ovelle, toiseen pikkuisen vähemmän. Kummassakin maassa on tähän asti käyty noin kerran vuodessa. Isovanhempien ikääntymisen ja sairasteluiden takia heidän matkustamisensa Alankomaihin on käynyt yhä rajoitetummaksi.
Skype tai FaceTime on meille, kuten varmasti monille muillekin ulkosuomalaisille, muodostunut aivan korvaamattomaksi. Monille toimii säännollinen, yhteisesti sovittu soittoaika. Skypen kautta on laulettu laulettu ja loruiltu, kiukuteltu, jaettu kuulumisia, näytetty autoleikkeja ja ruokailtu yhdessä. Tällä viikolla esiteltiin uusia lenkkareita ja hyppytemppuja joita ne jalassa voi tehdä. Aina eivät nämä tapaamiset mene aivan putkeen. Vilkasta kolmivuotiasta kiinnostaa useimmiten ympäriinsä juoksentelu ja kiljuminen juuri silloin kun Skypen soittoääni pärähtää. Eipä sitä yleensä saa pysymään missään tilanteessa kovin pitkään paikallaan. Jaan myos kuvia Facebookissa omille vanhemmilleni, Whatsupilla miehen siskolle. Onneksi oma äitini osaa käyttää tietokonetta ja miehen äidille on atk-apua ihan vieressä. Jos niin ei olisi, voisi yhteydenpito olla melkoisen vaikeaa. Monille vanhuksille internet voi olla vähän liian abstrakti käsite. Lastenkirjoja, palapelejä, CD levyjä ja vaatteita on kulkenut ihan perinteisessä postissa meillepäin.
Muitakin tapoja pitää yhteyttä onneksi on. Valokuva-albumin kokoaminen yhteisistä hetkistä. Sukupuun tekeminen lasten ja isovanhempien projektina. Mummolle voisi vaikka ehdottaa (ilta)satujen lukemista nauhallle. Jos mahdollista, yhteinen loma jossain muualla kuin mummolassa tai ulkosuomalaisten asuinpaikassa voisi olla hieno kokemus. Osta päiväkirja, johon lapsi ja isovanhempi kirjoittavat vuorotellen jotain ja lähettävät sitten takaisin. Mikä ihana muisto siitä jää.
Onko teillä kikkakolmosia maantieteellisen välimatkan voittamiseen? Miten teillä pidetään yhteyttä kaukana asuvien mummujen ja vaarien kanssa?
wanderlustmanaged 