Marraskuussa Suomeen

”Baba, missä aurinko on?”, kysyi poikanen kun laskeuduimme Helsinki Vantaalle. Itse katsoin koneen ikkunasta havumetsän karvoittamaa maata, johon pientaloalueet oli summamutikassa viskelty. Huh, onneksi näkyi myös sitä tärkeintä, eli lunta.

Jep, marraskuuhan on tosi hyvä aika lähteä käymään Suomessa. Eikö vaan? Matkaan meidät ajoi huoli vanhempieni terveydentilan huononemisesta. Toisaalta löysin ajankohdasta hyviä puolia, kuten sen, etteivät tuttavat ja sukulaiset vielä ole kiivaimman joulustressin kourissa vaan ehdimme rauhassa tapaamaan heitä. Tärkeää oli myös että poikanen saisi kokea oikean talven ensimmäistä kertaa elämässään.

Kyseessä oli typykän ensimmäinen lentomatka ja meille kaikille ensimmäinen kahden pikkulapsen kanssa. Sen lisäksi emme ole koskaan käyneet perheenä Suomessa kylmänä vuodenaikana. Toisin sanoen meiltä puuttui kaikki talvivarusteet. Matka tarjosi siis ennalta kokemattomia haasteita.

Ensimmäiseen ongelmaan en keksinyt muuta järkevää ratkaisua kuin kantorepun. Intensiivisen googlettamisen  jälkeen päädyin Tulaan. Testasimme kantoreppua leikkikentällä, jossa se toimi kuin unelma. Jopa imettäminen onnistui siinä ja typykkä simahti ihan tyytyväisen oloisena. Hihkuin voittajafiiliksissa. Reissun päällä vauva osoittautui varsin rennoksi matkustajaksi, vaikka pohjimmiltaan vaikuttaakin olevan enemmän koti-ihminen. Lennot menivät tissi suussa ja nukkuen. Välilaskun aikana tyyppi tuijotti lentokentän vilinää Tulan uumenista. Paras ostos pitkään aikaan.

Lapsukaisten roudaamisen lisäksi suurin ongelma oli heidän vaatettamisensa pohjanmaan tundralla. Poikasella on täällä talvikenkinä vain nilkkavartiset nahkatennarit. Suomen olosuhteisiin sopimattomat nappaskengät siis, eikä tietenkään toppahousuja saati sitten haalaria. Koska en ole ollut ikinä äiti Suomessa, mielessäni risteili erilaisia kysymyksiä. Voiko vauvan laittaa toppahaalarissa auton lastenistuimeen ja montako kerrosta pitää laittaa leikki-ikäiselle haalarin alle? Suomalaiset kaverini pyörittelivät arvatenkin silmiään monenlaisille pohdinnoilleni, jotka heille ovat ilmiselviä.

Kyselykierros kaikkien tuntemiemme lapsiperheiden parissa tuotti kaksi IKEA kassillista talvivaatteita, kengät ja jopa ensiluistimet poikaselle. Ei tarvinnut lähteä ostamaan koko vaatekertaa vain parin viikon takia. Rahaa ja hermoja säästyi. Iso kiitos. Tämän reissun jälkeen nostan hattua välikerrosten ja toppavaatteiden, kinttaiden ja kypärämyssyjen kanssa kuukaudesta toiseen hikoileville suomalaisille pikkulasten vanhemmille. Ei ole heilläkään helppoa.

Aikaisempien kokemusten perusteella suorastaan pelkäsin tulevia lentoja sinivalkoisilla siivillä. Eniten huolestutti vauvan autonistuimen mahdollinen katoaminen Helsinki-Vantaalla jonnekin matkalaukkujen ja epämääräisen muotoisten tavaroiden pohjattomaan kaivoon. Huolet olivat turhia ja Finski hoiti hommat tällä kertaa oikein mainiosti. Asiakaspalvelukaan ei ollut yhtään pakkasen puolella vaan ystävällistä ja joustavaa.

 

Poikanen sai toteuttaa monta uutta kivaa juttua matkan aikana. Tehtiin lumiukkoja , heitettiin lumipalloja, käveltiin lumisessa metsässä ja pohdittiin missä kettu asuu, laskettiin pulkkamakeä. Luistelun vaikeus selvästikin yllätti tyypin. Hän oli ilmeisesti ajatellut liukuvansa jäällä kuin Oksana Baiul konsanaan mutta sai tyytyä lykkimään metallista tukikehikkoa. Miestä jai vähän harmittamaan että hirvenmetsästyskausi meni täpärästi sivu suun. Olisin suhteellisen helposti voinut muiluttaa hänet naapurusten ukkeleiden metsästysporukkaan. Omakohtaista kokemusta kuulema olisi loytynyt kalashnikovin käsittelystä sekä lampaan nylkemisesta. Ensi kerralla sitten.

Reissun tarkein tavoite, eli isovanhempien kanssa vietetty aika, saavutettiin sataprosenttisesti.

Ei kuulu mulle

YLE uutisoi World Giving Index tuloksista. Kriisit tuntuvat herättävän ihmisten auttamishalun ja empatian. Kun onnettumuus on liipannut läheltä on helpompaa samaistua toisen hätään. ” Tuntemattoman auttaminen ei ole sidoksissa vaurauteen, vaan kärkisijat valtaavat kehitysmaat, joita katastrofit ja sodat ovat pahimmin runnelleet.” Länsimaista vain Yhdysvallat oli kymmenen kärjessä.

Suomalaisilla on huono maine auttajina. Klassisesti ajatellaan että tien laidassa makaava jätetään oman onnensa nojaan, eivätkä ohikulkijat edes vilkaise. Toisaalta nykyään nostetaan esiin lähimmäistään auttaneita ”sankareina” vaikka kyseinen henkilö on vain kohteliaasti jeesannut tuntematonta tai puolustanut kiusattua. Painetaan peukkua ja ehkä haastatellaan Iltalehteen. En nyt tarkoita oikeaa sankaritekoa, kuten hukkuvan pelastamista. Ovatko hyvät tavat niin harvinaisia että ne rikkovat uutiskynnyksen?

Hollantilaisten maine on lähes yhtä heikoissa kantimissa. Tämä on helppoa todentaa julkisessa liikenteessa. Vanhanaikaiseen korkeamalliseen raitiovautuun ei ole mahdollista kammeta yksin painavaa lastenvaunua. Jonkun on autettava ja nostettava. Ollessani poikasen kanssa liikenteessä kehitin tekniikan. Kajautin avunpyynnon niin äänekkäästi, ettei kukaan varpaitaan tuijottava ignooraaja voinut teeskennellä sokeaa tai kuuroa. Joku nolostuu, tulee jelppimään ja nostaa toisesta päästä vaunuja jyrkät portaat sporaan. Sama tekniikka toimii kun pitää päästä ulos. Entäpä jos raitiovaunu on tyhjä ja olette ainoita matkustajia lapsen kanssa? Toivo että seuraavalla pysäkillä nousee kyytiin joku, joka voi auttaa. Kuskilta ei kannata odottaa mitään. ”Ei kuulu mun työhön”, lämähtää vastaus kuin hollantilaiselta pellolta poimittu kostea tulppaanikimppu päin naamaa.

Toisaalta positiivisiakin kohtaamisia on ollut. Lähes aina (ilman pyytämistä) auttava on kuitenkin toinen maahanmuuttajataustainen. Kun viimeksi seisoin kassajonossa itkevä vauva vaunuissa, edellä napottava marokkolainen täti päästi minut eteensä. Juttelimme siinä tovin ja totesimme kummatkin tekevämme perheelle räiskäleitä. Hän arabialaiseen tyyliin soodalla nostatettuja ja hunajalla kuorrotettuja. Minä hollantilaisia ananas-pekonitäytteellä.

Ovatko suomalaiset mielestäsi mainettaan parempia auttajia? Millainen auttamiskulttuuri on asuinmaassasi?

Esittely: Sisu menee kouluun

Pyysin kesän alussa luettavaksi Haagin omien suomalaisten naisten, Liisa Aholaisen ja Jaana Syrjän, kirjoittaman ja kuvittaman ”Sisu menee kouluun” – kirjan. Uuden vauvan syntymästä johtuen sain julkaistuksi postauksen aiheesta vasta nyt.

Koulun aloittaminen on sellainen jatkuvasti pinnalla oleva aihe ja olen kirjoittanut siitä aikaisemminkin. Kyseessä on mainio kirja, jossa kerrotaan koulun aloittamisesta Alankomaissa, mutta se sisältää myös kaksikielisille ja ulkosuomalaisille perheille yleisesti tuttuja juttuja.

Nyt olen lukenut Sisu-kirjaa 3,5 vuotiaan poikasen kanssa. Hän samaistui heti 4-vuotiaan Simon ensimmäiseen koulupäivään ja on pyytänyt saada lukea kirjaa monta kertaa. Kirjan kuvitus on todella suloinen ja havainnollistava. Poikasella on jo kokemusta hollantilaisesta esikoulusta, joten monet kirjassa esiintyvät asiat ovat tuttuja. Omaat eväät, koulureppu ja päivän ohjelman havainnollistavat kuvakortit ovat ihan samat kuin esikoulussakin. Samoin Skype-puhelu mummun kanssa. Tuleva koulun aloitus mietitytää sekä äitiä että poikasta. Kirja antaa hyvän kehyksen käsitellä aihetta lapsen kanssa.

Jaana Syrjä on ammatiltaan toimintaterapeutti ja Liisa Aholainen on kuvataiteilija.  Yhteiseen kirjaprojektiin he päätyivät tavattuaan workshopissa Alankomaissa vuosittain järjestettävillä Suomalaisilla Naistenpäivillä. Inspiraatio kirjoittamiseen tuli alunperin Syrjän gradusta, joka käsitteli suomalaisten vanhempien kokemuksia lapsen koulun aloittamisesta Alankomaissa sekä omien lasten hollantilaisesta koulutaipaleesta.

Syrjällä oli tarkoitus laittaa lapset kansainväliseen kouluun mutta positiiviset kokemukset hollantilaisesta esikoulusta eli peuterspeelzaalista muuttivat mielen. Peuterspeelzaal on kaikille avoin ja kunnan kustantama neljänä päivänä viikossa. Se toimi samassa rakennuksessa ala-asteen kanssa, joten siirtymä koulun puolelle oli helppo. Lapsi oli jo oppinut kerhossa hollannin niin hyvin että koulunkäynnin aloittaminen samalla kielellä tuntui loogiselta. Eniten suomalaisia vanhempia huolestutti se, miten pystyy itse tukemaan lapsen koulunkäyntiä kun oma hollanninkielentaito oli vielä heikko.

Kirja julkaistiin vuonna 2014 omakustanteena. Vaikka Sisu menee kouluun voisi sopia hyvin Suomessa asuville lukijoille kansainvälisyyskasvatukseen, se on kuitenkin suunnattu ensisijaisesti varsin suppealle ryhmälle. Kirjan mukana tulee todella hyödyllinen Kouluun Hollannissa-opasvihko, joka sisältää faktaa paikallisesta peruskoulutuksesta. Siinä selitetään muun muassa maan erilaiset koulumuodot ja peruskouluun liittyviä lakiasioita. Koulujärjestelmä poikkeaa paljon suomalaisesta.

Suosittelen Sisu menee kouluun – kirjaa sekä Kouluun Hollannissa – opasta suomalaisille perheille, jotka suunnittelevat muuttoa Alankomaihin kouluikäisten lasten kanssa tai jotka jo asuvat täällä. Palaute kirjasta on ollut innostunutta ja monessa muussakin perheessä se on ollut suosittu iltasatuna.

Kirjaa voi tilata Suomi-Seuran kautta ja Alankomaissa se löytyy Piece of Finlandista, musiikkikoulu Karlandosta sekä Rotterdamin merimieskirkolta.

Suomalaiset hakevat ulkomailta kokemuksia

Moni suomalainen haikailee ulkomaille asumaan ainakin väliaikaisesti. Syitä muuttohaluihin on yhtä monia kuin lähtijöitäkin. Joku haluaa hypätä “oravanpyörästä” pois tai toinen ei jaksa pohjolan pitkiä talvia. Syynä muuttoon voi myös olla rakastuminen ulkomaalaiseen tai kiinnostava pesti firman ulkomaisesta toimistosta. Periaatteessa ulkomaille muutto on täysin mahdollista, missä elämänvaiheessa tahansa.

Suomesta on muuttanut viime vuosina enemmän kansalaisia ulkomaille kuin aikaisemmin. Tällä hetkellä Suomen muuttotappio taitaa olla negatiivisen puolella. Se tarkoittaa sitä, että lähtijöitä on enemmän kuin palaajia. Tilastokeskuksen mukaan Suomesta ulkomaille muutti vuoden 2014 aikana 15 490 henkilöä. Määrä on 1 590 edellisvuotta suurempi.

Tyypillisesti muuttajat hyvin kouluttautuneita 25–35-vuotiaita. Moni kuitenkin aikoo palata takaisin. Samat suomalaiset voivat muuttaa ulkomaille ja takaisin tai johonkin muuhun maahan montakin kertaa elämänsä aikana. Yli puolet heistä muuttaa johonkin toiseen Euroopan maahan. Nuorten aikuisten lisäksi toinen suuri lähtijäryhmä ovat eläkeläiset. Myös he asuvat ulkomailla vain pätkissä, esimerkiksi osan vuodesta. Pysyvästi ulkomaille asetutaan yleisesti parisuhteen takia. Viimeksi suomalaiset muuttivat pysyvästi ulkomaille paremman elitason perässä 1960- ja 1970-luvuilla.

Suomalaiset hakevat kokemuksia. Sellaisiksi voidaan laskea vaikka mielenkiintoinen työkokemus ja ihan vaan toisessa kulttuurissa eläminen. Se voidaan nähdä mahdollisuutena haastaa itsensä ja oppia uutta. Työtehtävien sisältö voidaan kokea kiinnostavimmiksi ulkomailla ja ne voivat tarjota mahdollisuuden esimiestehtäviin. Korkeasti koulutettujen tämänhetkinen nihkeä työllisyystilanne voi lisätä kiinnostusta ulkomaille muuttoon. Toisaalta kilpailu hyvistä duuneista muissa Euroopan maissa kovaa muiden eri kansallisuuksien kanssa. Paitsi Suomi, myös muut maat ovat kärsineet työttömyydestä ja talouden ongelmista.

Kansainvälinen organisaatio Internations teki kyselyn 14,000 ulkomaille muuttaneelle noin 200 maassa asuvalle henkilölle ja pakersi sen pohjalta tässä linkissä näkyvän taulukon. Kyselyyn osallistui useita eri kansallisuuksia. Tunnistatko itsesi stereotypioista?

Amerikkalainen tyttö Pariisissa

Sex and the City on kuin vaahtokarkkia kotiäidin rappeutuneille aivoille. Palaan tämän sallitun päihteen pariin säännöllisesti ja usein. Kuten sarjaa seuranneet muistanevat, kuudennen tuotantokauden lopussa Carrie Bradshaw muuttaa Pariisiin ja astuu kakkaan. Enkä tietenkään voi olla muuta, kuin tulkitsematta sitä ulkosuomalaisen näkökulmasta.

Itseasiassa seurustelusuhde venäläisen taiteilijan kanssa ei ole tärkein syy lähtöön, vaan Carrie kokee erään elämänvaiheen loppuneen New Yorkissa. Ystävät menevät elämässään eteenpäin ja Carrie tuntee olevansa jotenkin jumissa. “It is the end of an era”, hän toteaa entisen seurapiiritytön hautajaisissa. Muutto ulkomaille edustaa pakotietä tilanteesta. Järjen ääni, Miranda, kaikuu kuuroille korville, “What are you going to do over there, eat croissant?”

Ajan tappamista Pariisissa

 

Alussa Carrie kokee tunnelmia, joihin jokainen joskus ulkomailla asunut voi samaistua. Kulttuurit törmäävät yhteen heti saapumisen jälkeen. Kaikki puhuvat ranskaa, eivätkä tee elettakään vaihtaakseen englantiin. Työ pitää miehen kiireisenä, eikä Carrielle liikene aikaa. Mies, joka on Pariisissa kotonaan, ei ymmärrä ongelmaa. Omaa paikkaa ei tahdo löytyä. SATC:n viimeiset jaksot ovat kuin “älä missään tapauksessa tee näin” opas ulkomaille muuttajalle.

Sen sijaan että, Carrie ilmoittautuisi kielikurssille, hän shoppailee Diorilla.(Kuinka monta kielikurssia yhden ostoskassin hinnalla saisikaan!) Ei puhettakaan että, kolumnisti ja julkaissut kirjailija alkaisi toteuttamaan ammatillisia kunnianhimojaan Pariisissa, tuossa kirjallisen kulttuurin mekassa. New York Star ei ollut innostunut Pariisia käsittelevistä kolumneista, mutta se tuskin on maailman ainoa lehti. Carrie ei yritäkään ymmärtää paikallista kulttuuria, vaan jotenkin olettaa amerikkalaisen avosydämisyyden sulattavan kyyniset eurooppalaiset. Paikalliset vaikuttavat töykeiltä ja tavat käsittämättömiltä. Hän ei ota selvää paikallisista ekspatriaattiryhmista tai amerikkalaisten ryhmistä. Itseasiassa hän ei onnistu hankkimaan yhtä ainoaa kaveria koko aikana, vaikka Pariisi on täynnä englantia puhuvia, samassa jamassa olevia haahuilijoita. Sen ainoan tilaisuuden tavata paikallisia faneja (!) tämä kirjailija onnistuu ryssimään. Päivänsä Carrie kuluttaa tarpomalla Pariisin katuja ees ja taas, korkokengillä! Ei ihme että, alkaa hiertämään.

Carrien käsittämätön saamattomuus ärsyttää mutta koska SATC on aikuisten satu, Mr. Big pelastaa kadulle joutuneen päähenkilön. Voi, kuinka monta oman elämänsä Carrieta täällä maailmalla on. Naisia, jotka joskus ovat lähteneet todellisen tai oletetun rakkauden perässä. Tarina koskettaa varmaankin siksi että, minäkin olin joskus yksi heistä.